Kenen Tietoo? -Opas moninaisempaan ja inklusiivisempaan journalismiin.

Millainen yhteiskunta mediassa näkyy?

Kuvaako journalismi yhteiskuntaa, tai tulisiko median kuvata yhteiskuntaa sellaisena kuin se on? Nämä kysymykset jakoivat mielipiteitä tätä opasta varten tehdyissä media-alan ammattilaisten ja tutkijoiden haastatteluissa.

Asiaa kysyttiin myös yleisöltä, eli median kuluttajilta. Opasta varten tuotettu kysely keräsi yli 550 vastausta.

Vastaajista 59,1% oli sitä mieltä, että suomalainen media ei kuvaa suomalaista yhteiskuntaa.

Kysely tarjosi kiinnostavia lukuja myös median ja moninaisuuden näkökulmasta:

96,1 prosenttia oli samaa mieltä väitteen “Journalistisen median tulee edistää moninaisuutta” kanssa. 87,4% oli sitä mieltä, että moninaisuuden edistäminen on mediabrändille kilpailuvaltti nyt tai tulevaisuudessa.

Kyselyn otanta ei ole ollut tieteellinen, ja vastaajissa painottuvat 18-39-vuotiaat. Tästä voi kuitenkin päätellä, että etenkin nuoret median kuluttajat vaativat medioilta entistä moninaisempaa ja inklusiivisempaa otetta yhteiskunnan ilmiöiden tarkasteluun.

Median perustehtävänä on välittää tietoa, mutta kenen näkökulmasta tätä tietoa välitetään? Rajaammeko joitain näkökulmia pois huomaamatta, koska ne eivät näy omassa lähiympäristössämme?

RARE Median tekemien haastattelujen perusteella suomalaisessa journalistisessa mediassa huomioidaan entistä paremmin monimuotoisuutta. Diversiteettiin liittyvä keskustelu on käynnistynyt. Ensimmäisenä on havahduttu pohtimaan, kuka on asiantuntija mediassa, millainen on mediassa näkyvien ihmisten sukupuolijakauma ja kuinka eri ikäiset pääsevät esiin. Parhaillaan haetaan myös tapaa käsitellä eri taustaisia ihmisiä ja vähemmistöjä. Kehitystä voisi kuvata jatkuvaksi prosessiksi, sillä maailma muuttuu jatkuvasti. Muutokset eivät tapahdu hetkessä, mutta kelkasta ei kannata pudota.

Mediassa kuitenkin toistetaan helposti vallitsevia valtarakenteita: esiin pääsevät ne, joilla on valtaa – kuten poliitikot – sekä julkisuuden henkilöt.

Monimuotoisuuden näkökulmasta monet ryhmät jäävät ulkopuolelle tai pääsevät ääneen vain tiettyjen aiheiden yhteydessä. Äänessä on usein asiantuntija, kun puhutaan esimerkiksi vähemmistöistä, nuorista, maahanmuuttajista tai erilaisista vaikeista aiheista. Myös esimerkiksi yhteiskuntaluokka ja tulotaso sulkevat helposti ihmisen pois julkisesta keskustelusta.

Suomi moninaistuu vauhdilla. Yleinen globalisaatiokehitys monipuolistaa väestörakennettamme. Tästä kehityksestä huolimatta emme ole mitenkään uuden asian äärellä.

Suomi ollut aina monikulttuurinen: esimerkiksi saamelais-, venäläis- ja romani- ja suomenruotsalaisvähemmistöt ovat olleet tiivis osa väestöämme. Suomi on maantieteellisesti pitkä maa ja pitää sisällään paljon eri kulttuureita ja erilaisia todellisuuksia. Maan sisäiset kulttuurierot kuuluvat voimakkaissa murteissamme ja näkyvät erilaisina tapoina ja elinkeinoina.

Ei siis voida sanoa, että muutos olisi tapahtunut vasta hiljattain. 1800-luvulta lähtien maasta on haluttu rakentaa yhtenäistä, ja kehitys on jatkunut itsenäistymisen jälkeen. Tämä on tapahtunut häivyttämällä erilaisuutta ja sitä kautta moninaisuutta enemmän tai vähemmän tietoisesti.

Opasta varten tehdyissä haastatteluissa nousee myös esiin, että journalistisen median tekijäkunta on keskenään hyvin samankaltaista. Tämä väistämättä vaikuttaa myös sisältöihin. Moninaisuuden ja inklusiivisuuden lisääminen toimituksen sisällä on yksi konkreettinen askel kohti yhdenvertaisempaa mediaa.

Demokratian kannalta on tärkeää, että moninaiset äänet pääsevät kuuluviin. Median rahoituspohjan myllerryksessä on hyvä pitää mielessä myös kuluttajanäkökulma: jos mediasisällöt tarjoavat kovin rajallisen perspektiivin tai puhuttelevat vain yhtä väestönosaa, se voi sulkea ulos monet median potentiaaliset kuluttajat.

Ihmislaji on moninainen ja täynnä kiinnostavia tarinoita. Ei ole mitään syytä typistää sitä mediassa vain yhteen muottiin sopivaksi.

Media-alan tutkimussäätiön tukemassa RARE X Diversity -hankkeessa haastateltiin media-alan ammattilaisia ja mediatutkijoita sekä toteutettiin avoin, yleisölle suunnattu verkkokysely keväällä 2021. Yleisökyselyyn vastanneista (n= 557) 59,1 % oli sitä mieltä, että suomalainen journalistinen media ei kuvaa suomalaista yhteiskuntaa. Moninaisuuden näkökulmasta kysely tarjosi kiinnostavia lukuja: 96,1 % vastaajista oli sitä mieltä, että journalistisen median tulee edistää moninaisuutta. Kiinnostavasti jopa 87,4 % oli sitä mieltä, että moninaisuuden edistäminen on mediabrändille kilpailuvaltti nyt tai tulevaisuudessa.

Tarvitaan tietoisia tekoja!

#Tiimit ja toimitukset

Kuka puhuu, kenen tietoo?

Ketkä tekevät uutisia ja mediasisältöjä? Suurin osa suomalaisten mediatalojen toimittajakunnasta on valtaväestöön kuuluvia, valkoisia ja keskiluokkaisia. Vaikka kenenkään kokemuksista ei voida vetää johtopäätöksiä hänen taustansa perusteella, toimittajakunnan yksipuolisuudella on kuitenkin väistämättä vaikutusta näkökulmiin ja aihevalintoihin.

Tämä johtaa helposti asetelmaan, jossa keskiluokalle vieraat asiat esitetään poikkeuksina.

Jos töitä tehdään hyvin yhdenmukaisessa porukassa, voi olla vaikeaa nähdä asioita muiden silmin. Katse voi huomaamattakin olla toiseuttava.

Moninaisella työyhteisöllä on vaikutusta sisältöjen moninaisuuteen, sillä toimittajat tuovat paljon juttuaiheita, kuten ilmiöitä ja puheenaiheita, omasta lähipiiristään. Tällöin sisällöt ainakin jollain tavalla peilaavat toimittajien omaa maailmankuvaa ja ympäristöä.

Kun suuri osa toimittajista tulee alalle suurin piirtein samaa koulutus- ja urapolkua, koko ammattikunnan verkostot kapenevat. Suppeat asiantuntijaverkostot sulkevat helposti pois esimerkiksi kansainvälisistä taustoista tulevia ihmisiä.

Voidaanko luottaa siihen, että ajan kanssa alalle hakeutuu erilaisista taustoista tulevia ihmisiä, jonka myötä median tekijäkunta monimuotoistuisi?

“Tekijäjoukon pitää tulla mahdollisimman moninaisesta taustasta, niin se kyllä lisää moninaisuutta myös sisällössä.”
– ote media-alalla työskentelevän haastattelusta

Moninaisuus vahvistaa koko toimitusta

Kun tiimit ovat moninaisempia ja toimintakulttuuri inklusiivista, myös representaatiot ovat monipuolisempia. Esimerkiksi elokuva-alalla tuotantotiimien naisistuminen on muuttanut naisten rooleja moniulotteisimmiksi.

Erilaisten ihmisten vaikutukset työskentelykulttuuriin ovat usein samaan aikaan huomaamattomia ja selkeitä: huomioimme vaikkapa kielenkäyttöämme sen mukaan, ketä seurueessa on.

Omaa työyhteisöään kannattaa tarkastella säännöllisesti:

Keitä meillä on töissä ja keitä käytämme freelancereina?

Eri taustaiset ja ikäiset ihmiset tuovat omat verkostonsa, opiskelutaustansa ja näkökulmansa toimitustyöhön ja auttavat sitä kautta monipuolistamaan sisältöjä.

Suuri osa valtakunnallisista medioista toimii pääkaupunkiseudulla. Kuinka muualla Suomessa asuvat saavat äänensä kuuluviin ja kuinka he tunnistavat itsensä isojen medioiden sisällöistä? Millaista etua alueellisesta monimuotoisuudesta voisi olla toimituksille?

Moninaisuus ja inkluusio osana toimituksen arkea

Kuinka yhdenvertaisuutta voi edistää toimituskäytäntöjen tasolla? Haastattelussa Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen päätoimittaja Riikka Räisänen.

Minkälaista seurantaa Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen kolumneissa tehdään?

Meille on tärkeää, että Yle Uutisten kolumnistit ovat mahdollisimman moniäänisiä ja monimuotoisia. On myös tärkeää, etteivät kolumnistit tuota samoista asioista samanlaisia näkökulmia, vaan teemat olisivat myös erilaisia. Tavoittelemme sitä, että mahdollisimman moni löytäisi kolumneista itseään puhuttelevaa sisältöä. Meillä on 5.5 miljoonaa erilaista suomalaista, joilla on erilaisia kiinnostuksen kohteita.

Näistä syistä kolumneja ja niiden aiheita seurataan viikoittain ja vuositasolla. Seurattavia asioita ovat mm. ikä, sukupuoli, asuinpaikka, koulutustausta, ammatti, ajatusmaailma ja etnisyys. Tätä kautta voidaan esimerkiksi huomata, että kolumnisteina on enemmän miehiä kuin naisia. Toinen voi olla vaikkapa se, että kirjoittajista suurin osa toimittajia. Näitä asioita pitää sitten ajan kanssa lähteä tasapainottamaan, esimerkiksi monipuolistamaan tekijäkuntaa eri ammattikuntien näkökulmasta. Kolumneissa seurataan myös sitä, etteivät vähemmistöt puhu vain “vähemmistöasioista”, vaan ihmiset voivat kirjoittaa hyvin monenlaisista näkökulmista taustasta riippumatta.

Millä muilla tavoilla moninaisuus ja inkluusio huomioidaan toimituksessanne?

Meillä on kansalliset journalistien ohjeet, Ylen omat eettiset ohjeet ja uutis- ja ajankohtaistoiminnan journalistiset periaatteet, jotka ovat meille ikään kuin pyhä kirja. Mutta työhön kuuluu myös jatkuva keskustelu ja itsereflektio siitä, miten me onnistutaan meidän tehtävässä. Moninaisuus- ja inkluusioasiat ovat ylipäätään nousseet todella voimakkaasti yleiseen keskusteluun. Kun yhteiskuntamme on yhä monimuotoisempi, myös journalismin on tärkeää heijastella tätä todellisuutta. Erilaisten ihmisten ,ajatusten ja elämänmuotojen täytyy näkyä ja kuulua meidän sisällöissä. Tämä sisältyy Ylen strategiaan.

Tärkein tapa ottaa näitä asioita huomioon on hyvin arkinen. Käymme päivittäin toimituksessa keskustelua siitä, ketkä pääsevät ääneen sisällöissä, sekä miten yhteiskunnan moninaisuus ja todellisuus näkyy meidän valinnoissa. Tämä on oikeastaan journalistinen perusasia.

On myös systemaattisia asioita, joita olemme ottaneet käyttöön työssämme. Muutama vuosi sitten havahduimme siihen, että haastateltavina on enemmän miehiä kuin naisia. Sukupuolijakauma oli pahimmillaan 70/30-suhteessa. Päätimme liittyä mukaan BBC:n 50/50-hankkeeseen, jonka myötä haastatteluvalintoja on alettu tehdä harkitummin. Tärkeintä on tietysti valita paras mahdollinen haastateltava.Mutta jos valinnanvaraa löytyy, niin silloin pohditaan tarkemmin, miten sisällöissämme esitetään asiantuntijuutta. Klassisissa uutis- ja ajankohtaislähetyksissä seuraamme puoluekantoja: tässäkin monipuolisuus ja tasapuolinen näkyvyys on tärkeää.

Viime vuonna palkkasimme toimittaja Reetta Rädyn tekemään moninaisuusselvitystä, jota varten hän haastatteli laajasti uutis- ja ajankohtaistoimituksen työntekijöitä. Hän kuuli ajatuksiamme ja kokemuksiamme, sekä mitä sokeita pisteitä aiheeseen liittyy. Selvityksen myötä on tapahtumassa paljon asioita. Esimerkiksi meillä aloitti juuri projektipäällikkö, jonka tämän vuoden päätehtävä on edistää moninaisuusasioita toimituksissa, journalistisessa työssä ja henkilöstössä. Syksyksi palkkaamme ulkopuolisen asiantuntijan hänen avukseen, eli meillä on silloin kaksi päätoimista työntekijää edistämässä näitä asioita.

Talon sisäinen henkilöstöä kouluttava Journalismin akatemia tarjoaa syksyllä aiheesta koulutusta. Meillä on myös tuore opas toimituksien sisäiseen käyttöön. Se käsittelee mm. kielenkäyttöä, sekä moninaisuutta ja inkluusiota. Järjestämme myös kaikille tiimeille ja toimituksille keskustelukierroksia, joissa käymme läpi näitä teemoja, kipupisteitä ja kehitettäviä asioita. Tämän vuoden lopulla alamme suunnitella pilottitavoitteita, jotta voimme seurata ja mitata moninaisuustyön onnistumista.

Aika paljon konkreettisia asioita on siis tekeillä! Millaisia kehitystarpeita olet huomannut journalistisen median kentällä moninaisuuden ja inkluusion näkökulmasta?

Yksi selkeä haaste on rekrytointi. Varmasti aika monen suomalaisen journalistisen mediatalon toimittajat ovat samasta puusta veistettyjä. Keskimäärin olemme kantasuomalaisia, keskiluokkaisia, keski-ikäisiä ja samalla tavalla koulutettuja. Uskon itse siihen, että mitä moninaisempi joukko toimittajia, sitä moninaisemmat äänet tulevat kuulluksi. Kuitenkin ajattelen journalistin ammattitaitoon kuuluvan myös kyvyn tuoda esille moninaisia näkökulmia. Hyvien juttujen tuottaminen ei välttämättä vaadi omaa lähtökohtaa, mutta se vaatii kuuntelua, oman position hahmottamista ja hyvän dialogin käymistä.

Moninaisuuden ymmärtämiseen liittyy vielä paljon yhteistä tekemistä. Asia on todella iso ja holistinen, kun ajatellaan niitä kaikkia erilaisia näkökulmia, ajattelutapoja ja elämänkokemuksia, jotka voisivat tulla kuulluiksi ja ymmärretyiksi. Uskon, että jos journalistinen media tsemppaa tässä paremmin, se voisi vähentää yhteiskunnan polarisoitumista ja jyrkkää vastakkainasettelua. Olemme erilaisia ja se monimuotoisuus hyvä asia.

Alalle tarvitaan erilaisia tekijöitä! Meillä Ylellä on harjoitteluohjelma, jonne nimenomaan toivotaan hakijoita monenlaisista taustoista. Ehkä meidän pitäisi yrittää tehdä alasta houkuttelevampi. Myös muiden alojen osaajille voisi tarjota täydennyskoulutusta journalistiikasta, jotta me voisimme saada alalle moninaisemmista taustoista tulevia henkilöitä.

Mikä on mielestäsi johdon rooli moninaisuuden ja inkluusion toteutumisessa media-alalla?

Johdon tehtävä on asettaa tavoitteita. Jos johto ei tavoitteellista asioita, niin ne jäävät tapahtumatta. Ei riitä, että puhutaan kauniita sanoja, näytetään kalvoja ja puhutaan strategiajargonia. Tavoitteiden on aidosti muututtava teoiksi. Asiat joita tavoitellaan täytyy aikatauluttaa, niitä täytyy mitata ja resursoida. Myös henkilöstö tarvitsee tukea: ei pidä olettaa, että ihmiset tekevät asioita itsestään, ja joskus tukea täytyy hankkia myös organisaation ulkopuolelta. Journalismi on ajattelua, jonka vuoksi vaikkapa omien tiedostamattomien ennakkoluulojen purulle ja yhteiselle keskustelulle on järjestettävä tilaa ja aikaa.

Teksti: Orna Ben Lulu / RARE Media

#Rekrytointi

Tekijäjoukko moninaistuu rekrytoimalla

Mediatuotannoissa käytetään helposti omia luottoihmisiä, joiden kanssa on tehty aiemmin töitä. Se on luontevaa, mutta samalla se vaikeuttaa uusien ihmisten pääsyä alalle. Myöskään työn tekemisen tavoissa ei ehkä kehitytä samoin kuin uusien ihmisten kanssa työskennellessä.

Kuinka tuotantotiimien ja toimitusten tekijäjoukkoa olisi mahdollista monipuolistaa?

Rekrytointi nousi esille monissa tähän oppaaseen tehdyssä haastattelussa. Usein rekrytoinnissa painotetaan tietynlaista osaamista, mutta asiaa voisi tarkastella myös koko työyhteisön näkökulmasta:

Millainen jengi meillä työskentelee? Olemmeko työyhteisönä valmiita muutoksiin? Onko esimerkiksi kieli este työllistyä media-alalle, vai keino tavoittaa kokonaan uusi kohderyhmä?

Ratkaisuksi ei riitä, että työyhteisöön otetaan yksi henkilö, jonka tehtävä on ottaa kantaa erilaisiin epäkohtiin, ratkaista vuosisatojen aikana syntyneet ongelmat ja purkaa rakenteellinen syrjintä.

Tällaisessa tilanteessa kyseinen henkilö joutuu vaikeaan tilanteeseen, jossa häneltä ehkä odotetaan ongelmien nostamista esille, mutta samaan aikaan hän on altavastaajana ja vähemmistönä tiimissä. Moninaisuuskysymysten kanssa käsi kädessä kulkevat siis myös kysymykset inkluusiosta:

Miten toimia, jotta erilaiset työryhmän jäsenet tuntevat itsensä tervetulleeksi ja yhdenvertaiseksi osaksi yhteisöä?

Moninaisuuden hyödyt menetetään, jos työyhteisön kulttuuri ei ole inklusiivinen eli se ei mahdollista erilaisten ihmisten yhdenvertaista osallistumista ja kuulluksi tulemista.

Vinkkejä moninaisempaan ja inklusiivisempaan rekrytointiin

Vaikka rekrytointitilanteessa ei voida kysyä henkilökohtaisista asioista, on olemassa keinoja, joilla moninaisuutta on mahdollista huomioida.

Esimerkiksi positiivisesta erityiskohtelusta säädetään yhdenvertaisuuslaissa. Positiivisessa erityiskohtelussa on kyse yhdenvertaisuuden edistämisestä tai syrjinnän vähentämisestä tai poistamisesta.

Monesti rekryilmoituksissa kannustetaan mahdollisimman monenlaisia ihmisiä hakemaan tehtävään. Myös tiedot vaikkapa työpaikan esteettömyydestä viestivät siitä, että työyhteisössä on otettu huomioon erilaisia tarpeita. Ilmoituksen sisältöä on hyvä myös arvioida siitä näkökulmasta, että siitä tulee ilmi, millaista osaamista todella painotetaan ja millä kriteereillä valintoja tehdään.

Toimituksen työkulttuuri pohjautuu arvoihin.

Ovatko arvot kirjattuna ylös myös rekrytointi-ilmoitukseen? Miten näitä arvoja edistetään oman tiimin keskuudessa? Entä miten toimituksen sitoutuminen vastuulliseen liiketoimintaan ja viestintään on sanoitettu rekrytointi-ilmoituksessa? Millaisin toimenpitein toimitus kehittää yritysvastuutaan? Millaisia arvoihin pohjautuvia perusteita, strategioita ja ohjelmia toimituksella on?

Voiko ihmisillä, joilta puuttuu muodollinen kokemus, olla jotain muuta annettavaa työyhteisölle?

On hyvä huomioida, että ei-ammattilaisten kanssa työskentely vaatii alkuvaiheessa resursseja ja panostusta: ihmisiä pitää kouluttaa ja esimerkiksi juttujen editointi vie enemmän aikaa. Mutta vastavuoroisesti he tuovat mukanaan usein erilaisia perspektiivejä ja työssä myös kehittyy tekemällä.

LUE LISÄÄ: Timanttista materiaalia moninaisuuden rekrytoinnista:

Työterveyslaitos: Miten edistää monimuotoisuutta rekrytoimalla?

10 suositusta.Tietopaketti positiivisesta erityiskohtelusta: Yhdenvertaisuusvaltuutettu: Positiivinen erityiskohtelu.

Ihmisen ei tulisi joutua edustamaan jotakin ihmisryhmää omassa työssään. On rankkaa olla työyhteisön ainoa ulkoisesti näkyvään vähemmistöön kuuluva jäsen. Tällaisten työntekijöiden kuormitus on suurempaa, sillä he ovat ikään kuin jatkuvassa koulutustehtävässä suhteessa muuhun porukkaan.

Työyhteisöissä tulisikin ymmärtää, että tällaisten henkilöiden työteho ei välttämättä ole sama kuin muilla. On myös tärkeää, että palautetta tai epäkohtia todella kuullaan, vaikka ne tuntuisivat epämukavilta tai itselle etäisiltä.

“Jos on semmosessa positiossa ite vähemmistön edustajana, missä koko ajan työpaikalla joutuu olemaan ikään kuin jatkuvassa koulutustehtävässä suhteessa muihin työkavereihin, niin sitten pitäis niin kun laskea, että yks työtunti on sama kun ois tehnyt kolme tuntia töitä.”
– ote media-alalla työskentelevän haastattelusta

Tieto lisää tuskaa turvaa

Oletko koskaan kuullut menestyvästä jalkapallojoukkueesta, jossa jokainen pelaaja on hyökkääjä? Vaikka taitoa olisi kuinka paljon, mutta pelkästään maalin tekemiseen, puolustus pettää eikä pelissä voida voittaa. Katso ympärillesi: jos työpaikallasi tai tiimissäsi kaikki henkilöt näyttävät samalta ja käyttäytyvät suurin piirtein kuten sinä itse, saatat pelata kuvaamaani FC Hyökkääjät -joukkueen paidassa

Jos kuitenkin haluat pelata voittajatiimissä, tämä osio on erityisesti sinulle. Avaan tekstissä omiin kokemuksiini pohjaten joitakin moninaisuuteen liittyviä käsitteitä. Lisäksi kerron videoilla aiheesta lisää sekä jaan vinkkejä tapoihin, joilla kuka tahansa voi edistää moninaisuutta.

Olen Dakota Robin, 30-vuotias puoliksi turkkilainen transmies. Olen syntynyt Sveitsissä, mutta kasvanut suomalaisten sotaveteraani-isovanhempien kasvattamana Lahdessa. Olen kansainvälisesti pätevöitynyt ihmisoikeuskouluttaja ja viimeisen viiden vuoden ajan olen konsultoinut yrityksiä ja yhteisöjä ympäri maailmaa siitä, kuinka luoda yhdenvertaisempaa ja kestävämpää toimintaa yhdessä.

Jaamme elinympäristömme ihmisten kanssa, jotka tulevat eri lähtökohdista ja näyttävät erilaisilta kuin oma peilikuva. Ja aina moninaisuus ei ole pelkästään ulkoisesti havaittavissa: toiset ihmiset myös toimivat sekä ajattelevat meille uusilla, joskus vieraaltakin tuntuvilla tavoilla. Jos emme uskalla kysyä tai antaa tilaa keskustelulle eroista ja yhteneväisyyksistä, ymmärryksemme muista ihmisistä pohjautuu tiedon sijasta mielipiteisiin ja uskomuksiin – ja tällöin on vaarana, että ennakkoluulot ja stereotypiat ottavat vallan.

Tiedostamalla erilaisten ihmisten kokemuksia meidän on mahdollista muuttaa kulttuuria yrityksissä, työpaikoilla ja yhteiskunnassa niin, että jokaisella on mahdollisimman mukavaa ja turvallista. Työni on pitkälti siltojen ja turvallisempien tilojen rakentamista sekä kitkattoman yhteistyön luomista. Tieto luo turvaa meille jokaiselle, sinulle sekä minulle.

Ihmiskunnan rikkaus ja menestymisen salaisuus on se, että meistä on ja tulee olemaan moneksi. Tämän osion tarkoituksena on jakaa sinulle tietoa, jotta pystyt ymmärtämään moninaisuutta paremmin. Ja kyllä, rakkaudesta lajiin, lähes 15 vuoden potkimisen jälkeen, sydämeni sykkii edelleen jalkapallolle.

Monimuotoisuus & inklusiivisuus

Monimuotoisuus tarkoittaa sitä, että joukkue on maalivahdista, puolustajista, keskikentästä ja hyökkääjistä muodostuva kokonaisuus. Tällöin joukkueesta löytyy monipuolista osaamista, vahvuuksia, eri näkökulmia ja lähtökohtia.

Inklusiivisuudella tarkoitetaan sitä, että jokainen pelaaja saa samat mahdollisuudet peliin osallistumiseen.

Jalkapallossa Fair play – Kaikki pelaa -sääntö tarkoittaa, että jokaisen on saatava yhtä paljon peliaikaa ja tilaisuuksia näyttää osaamistaan. Vaihtopenkkiä kuluttavat yhtä paljon siis valmentajan suosiossa olevat pelaajat kuin muutkin. Pelitavoista menestynein on pallon kierrättäminen pelaajalta toiselle. Pallon kiertäessä vastustajan puolustajat joutuvat hajaantumaan, jolloin luodaan pelikentälle tilaa ja täten parempia maalipaikkoja.

Tiedostamattomat ennakkoluulot

Tiesitkö, että se mitä ajattelemme vastustajien joukkueesta vaikuttaa myös omaan peliimme? Jos uskomme vastustajan olevan heikompi joukkue, pelaamme myös itse huonommin. Tämän takia yllätystappiot ovat yleisiä. Miksi tiedostamattomat ennakkoluulot ovat ansa, johon meistä jokainen lankeaa yhä uudestaan? Koska emme ole tietoisia niistä.

Aivomme lähtevät helposti toimimaan autopilotilla, jolloin suurin osa päivittäisistä toiminnoistamme, valinnoistamme ja päätöksistämme ovat automaattisia. Sen takia teemme yleensä tuttuja ja turvallisia valintoja tai päätöksiä. Pysähdymme harvemmin pohtimaan, miksi päädyimme tiettyyn valintaan. Meillä kaikilla on kuitenkin tiedostamattomia ennakkoluuloja, jotka ohjaavat meitä. Näissä tilanteissa emme yleensä edes huomaa, jos toimimme syrjivästi tai tuemme toiminnallamme syrjiviä rakenteita.

Ennakkoluulot voivat olla sekä positiivisia että negatiivisia, syrjiviä tai suosivia olettamuksia. Syrjinnän kriteereinä ne toimivat silloin, kun teemme valintoja, jotka pohjautuvat mm. sukupuoleen, liikuntakykyyn, ulkonäköön tai etnisyyteen. Itse muistan koulusta erään äidinkielen ryhmätehtävän. Valitsin omaan ryhmääni kaikki luokkakaverit, joiden kanssa pelasin fudista välitunnilla, etenkin ne jotka olivat hyviä siinä. Ilmeisesti ajattelin, että kaikki itseni kaltaiset henkilöt ja jalkapallotaiturit tulevat loistamaan myös tässä tehtävässä. Lopputulos oli tietysti toinen.

Emotionaalinen vero

Aloitin jalkapallon poikien joukkueessa viisivuotiaana. Lapsena oli helppoa kuulua joukkoon, sillä pienillä lapsilla on vähemmän ennakkoluuloja toisistaan. Tullessani vanhemmaksi aloin kuitenkin kuulla yhä enemmän kommentteja siitä, että olen erilainen kuin muut tai että olen väärässä paikassa. Kentälle meno alkoi pelottaa. Minua ahdisti, en pystynyt keskittymään harjoitteluun ja pelaamiseen, jonka seurauksena suorituskykyni laski. Emotionaalinen vero on kaikki se, mikä niin sanotusti harhauttaa sinua pelikentällä ajattelemaan pelin sijasta muita negatiivisia tunteita herättäviä asioita.

Emotionaalista veroa maksavat henkilöt joutuvat olemaan ympäristössä varuillaan ja suojelemaan itseään potentiaaliselta syrjinnältä tai epäoikeudenmukaiselta kohtelulta. Maksuvälineenä toimii henkilön oma hyvinvointi, terveys sekä mahdollisuus saavuttaa oma potentiaalinsa. Esimerkiksi työympäristössä turvattomuuden tunne, piilottelu, pelko ja häpeä vievät työntekijältä älyttömän paljon voimavaroja pois työpanoksesta. Siksi emotionaalista veroa joutuu maksamaan työntekijän lisäksi myös työnantaja sekä oma joukkue.

Joukkueen hyvinvointi buustaa mestarisuorituksiin

Tiedätkö sen inspiroivan tunteen kun olet samassa tilassa ihmisten kanssa jotka huokuvat intoa, onnellisuutta, itsevarmuutta sekä hyvää tahtoa? Tuntuu kun saisi ekstra-annoksen hyvää energiaa myös omaan päivään. Me kaikki haluamme ympäröidä itsemme hyvinvoivilla ihmisillä, joiden energia leviää myös meihin tai organisaatioomme. Avoin, turvallinen ja tukeva työympäristö on jokaisen yksilön eduksi sekä koko joukkueen eduksi. Kun jokaisella on mahdollisuus voida hyvin, se näkyy koko tiimin suoriutumisessa.

BIO

Dakota Robin on kansainvälinen ihmisoikeuskouluttaja ja puhuja. Dakota on transmies, joka ammattitaidollaan ja omalla tarinallaan yhdistää ihmisiä rikkomalla ennakkoluuloja ja vanhoja rakenteita. Dakota on kouluttanut vuosia eri alojen ammattilaisia, kuten lääkäreitä, poliitikkoja, psykologeja, kouluhenkilökuntaa sekä isoja kansainvälisiä yrityksiä siitä, kuinka voimme toimia paremmin itsemme ja muiden kanssa. Hän on erikoistunut monimuotoisuuteen, inklusiivisuuteen sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin liittyviin kysymyksiin.

Dakota tunnetaan energisenä sekä inspiroivana nuorena suunnannäyttäjänä, joka levittää hyvää tahtoa ja rohkeutta ihmisiin sekä yhteiskuntaan.

#Johtajuus

Dare to lead!

Moninaisuus mainitaan usein strategioissa ja arvopuheissa, mutta jäävätkö puheet vain strategian täytteeksi? Ollaanko yhdenvertaisuuteen valmiita priorisoimaan?

Yksittäiset teot moninaisuuden ja inkluusion edistämiseksi raivaavat tietä, mutta turhan usein yksittäisellä toimenpiteellä kuitataan laajempaa muutosta edellyttävä työ. Tarvitaan sitoutumista, priorisointia sekä periaatteita, jotka aidosti ohjaavat toimintaa.

Yhdellä tai edes kahdella toimittajalla on harvoin mahdollisuutta muuttaa toimintatapoja. Moninaisuuden ja inkluusion edistämiseen täytyy ottaa mukaan koko toimitus. Tämä edellyttää sitä, että muutoksille on johdon tuki ja sitoutuminen. Siitä tuskin olisi haittaa, että johtotasolla olisi riittävästi erilaisia ihmisiä:

“On ongelma, että kun me, jotka sitä toimintaa vedetään, ollaan nyt vähän liian samanlaisia. Sitä ei ehkä huomioi siinä vaiheessa sitä sukupolvikysymystä kun on vähän nuorempi, mutta sen huomaa sitten vanhemmiten, että se itse asiassa ajatusmaailmaan tulee vähän rajoituksia.”
– ote media-alalla työskentelevän haastattelusta

Tietoiset teot edistävät yhdenvertaisuutta

Moninaisuuden ja inkluusion edistäminen lähtee liikkeelle arjen työstä ja toimituskäytännöistä. Muutos tapahtuu aamupalavereissa, suunnittelukokouksissa, asioiden valmisteluissa, haastateltavien ja näkökulmien valinnoissa. Muutokset ja normalisoituminen tapahtuu pikkuhiljaa, mutta se vaatii johdolta tukea, toimia ja prioriteetteja.

Kenellä on vastuu siitä, että riittävän moninainen joukko tulee edustetuksi työryhmissä ja sisällöissä? Tietoiset teot moninaisuuden eteen muuttavat esimerkiksi tuottajien ja toimituspäälliköiden työnkuvia. Moninaisuuden huomioiva sisältöjohtaja tarkkailee myös sitä, millaisia rooleja eri ihmisille rakennetaan sisällöissä. Toimituksen johtavissa asemissa olevilla on siis oltava riittävästi ymmärrystä ja osaamista representaatioiden merkityksestä.

Toimituksiin tarvitaan valmiutta muuttaa käytäntöjä ja kokeilla uusia toimintaapoja. Tässä tärkeässä osassa ovat esimerkiksi henkilöstön työnohjaus ja työprosessien purkaminen:

Miten erilaisia osaajia tuetaan? Miten rohkaista jokaista tuomaan näkemyksensä esille? Miten erilaisia työprosesseja voisi kehittää moninaisuuden ja inkluusion näkökulmasta?

Prosessien ja käytäntöjen muutoksen rinnalla tulisi tapahtua myös asenteiden ja kulttuurin muutos.

On hyvä tiedostaa, että tiimien moninaistuminen vaikuttaa myös johtamiseen:

“Jos lähtee siitä, että palkkaamalla pyrkii saamaan moninaisemman joukon tekijöitä, niin se myös asettaa haasteet sille, että minkälaista sitä porukkaa on johtaa. Siinä ehkä joutuu asettamaan itsensä vaikeeseen tilanteeseen, että se ei olekaan niin helppoa.” – ote media-alalla työskentelevän haastattelusta

Omaa johtamistaitoaan voi kuitenkin kehittää. Monesti menestyksekkäät tiimit ovat juuri niitä monimuotoisimpia!

Parempaa bisnestä? Yhdenvertaisuus osana yritystoimintaa

Moninaisuustyön johtamisesta ja juurruttamisesta organisaatioihin keskustelevat Ataá Agencyn Wanda ja Naomi Holopainen sekä Inklusiivin Katja Toropainen. Molemmat organisaatiot konsultoivat yrityksiä moninaisuuteen, inkluusioon ja yhdenvertaisuuteen liittyen.

WANDA: Mitä moninaisuudella ja inkluusiolla tarkoitetaan? Moninaisuudella viitataan ihmisten ominaisuuksien ja piirteiden eroavaisuuksiin. Erottavia tekijöitä ovat mm. ikä, sukupuoli, etninen tausta, kulttuuri, uskonto, koulutus, siviilisääty, seksuaalinen suuntaus, asenteet ja arvot, persoonallisuus sekä poliittinen ja taloudellinen asema. Inkluusio on taas sitä, että me saadaan erilaiset äänet kuuluviin myös siellä organisaation sisällä eri kulttuureissa ja yhteisöissä. Inkluusio tarkoittaa kulttuurista ja ympäristöllistä tunnetta yhteenkuulumisesta. Tätä toteutetaan käytännöillä, joilla eri taustoista tulevat ryhmät tai yksilöt hyväksytään, otetaan vastaa tai kohdellaan yhdenvertaisesti. Voidaan arvioida missä määrin työntekijöitä arvostetaan, kunnioitetaan, hyväksytään ja kannustetaan osallistumaan täysimääräisesti tietyssä yhteisössä. Kun moninaisuus ja inkluusio otetaan yhdessä huomioon, pystytään kunnioittamaan ja arvostamaan ihmisen identiteettiin kuuluvia eroja turvallisessa ja myönteisessä ilmapiirissä.

Mielestäni on tärkeää tuoda myös yhdenvertaisuus osaksi tätä keskustelua, koska yhdenvertaisuus yritysmaailmassa luo yhdenvertaisia mahdollisuuksia eri taustoista tuleville ihmisille päästä kiinni työelämään.

KATJA: Kun olin perustamassa Inklusiivia vuonna 2019, eivät termit “monimuotoisuus”, “diversiteetti”, “inkluusio” ja “osallisuus” olleet kovin yleisessä käytössä Suomen yritysmaailmassa. Minullekin suomenkielisten termien käyttäminen vaati aluksi totuttelua, vaikka englanniksi puhuin aiheesta luontevasti. Onneksi kahdessa vuodessa on tapahtunut paljon ja keskustelu Suomessa on mennyt huomattavasti eteenpäin. Inklusiivisuus, tai osallisuus työyhteisössä tai työkulttuurissa tarkoittaa sitä, että työpaikka on kaikille oikeudenmukainen ja kunnioittava, ja siellä jokainen voi tuntea yhteenkuuluvuutta ja osallistua yrityksen menestykseen. Inkluusiota vie eteenpäin esimerkiksi psykologisen turvallisuuden ja avoimuuden edistäminen organisaatiossa.

NAOMI: Yritysmaailmassa peräänkuulutetaan nyt moninaisuutta. Yrityksillä tarve on löytää moninaisia tekijöitä. Mutta useasti unohtuu se kaikkein tärkein. Inkluusio ja yhdenvertaisuus, jotka vaativat pidempiaikaista työtä, jotta työyhteisöstä voisi rakentua aidosti ihmisten monimuotoisuus arvostava. Tämän vuoksi ei voida puhua pelkästään moninaisuudesta. Termien tunteminen on tärkeää, mutta on tärkeää myös tuntea toiseuttamisen historiaa, jotta pystymme hahmottamaan maailmaa ja muuttamaan sitä. On myös muistettava, että sanasto ovat seurausta vallankäytöstä ja toiseuttamisesta, jolla ihmiset ovat luoneet jaottelun.

WANDA: Suomessa Black Lives Matters -liike on luonut tilaa keskustelulle, mutta olen huomannut, etteivät teot ole vielä puheiden tasolla. Toivoisin lisää proaktiivista tekemistä. Silloin kun nämä asiat eivät kosketa itseä henkilökohtaisesti, ei välttämättä nähdä ongelmia tai tarvetta muutokseen. Tämä johtaa siihen, että asioiden eteen ei välttämättä toimita aktiivisesti. Etuoikeutetussa asemassa on mahdollista päättää, milloin asiasta puhuu ja milloin ei. Myös liian pitkään valta-asemissa olevat ihmiset ovat sanelleet ja määrittäneet mitä ja miten asioita edistetään.

KATJA: Löysin nämä teemat ja ymmärsin niiden kriittisyyden yritysten menestymiselle työskennellessäni kansainvälisessä työympäristössä ja viettäessäni aikaa ulkomailla Slush-vuosinani. Suomessa on ehkä pitkään eletty illuusiossa, jossa olemme tasa-arvon mallimaa ja puhuttu vain sukupuolten tasa-arvoon liittyvistä asioista. Monimuotoisuus ja erilaisuus ovat kuitenkin paljon enemmän. Tutkimukset ja data näyttävät hyvin selkeästi, että Suomessa on paljon rakenteellisia ja yhteiskunnallisia haasteita, jotka suoraan heijastuvat työelämään ja ihmisten arkeen. Me tarvitsemme rohkeutta kohdata näitä teemoja ja keskustella sekä oppia lisää näistä asioista.

Konsulttiyhtiö McKinsey on tehnyt jo pitkään tutkimusta siitä, kuinka monimuotoiset tiimit ja organisaatiot ovat yhteydessä parempaan liiketoimintaan. Monimuotoisuus kulkee käsi kädessä inkluusion ja yhdenvertaisuuden kanssa. Tutkimusten mukaan inklusiivisemmat työkulttuurit todennäköisesti suoriutuvat paremmin, ovat innovatiivisempia ja pääsevät parempiin liiketoiminnan tuloksiin.

Lisäksi on osoitettu työpaikalla osallisuutta tuntevien ihmisten olevan tuottavampia, motivoituneempia, sitoutuneempia ja saavan paremmat mahdollisuudet osallistua työhön. Uudempi tutkimusteema on inklusiivinen johtaminen, koska johtajien aseman ja vastuu on kulttuuriasioissa merkittävä.

NAOMI: Tuntuu myös siltä, että keskustelu on jämähtänyt moninaisen tiimin ja inklusiivisten työyhteisöjen hyötyjen kertomiseen organisaation ja liiketoiminnan näkökulmasta.

WANDA: Ehkä se mikä on ollut itselleni suurin turhautumisen aihe on se, että asiaa joutuu vieläkin perustelemaan, vaikka tutkimuksia on kansainvälisesti paljon. Se ehkä osoittaa sen, että tarvitsemme tutkimusta Suomen kontekstissa, jotka todentavat mitä hyödyt ovat Suomessa. Tällöin tieto kulkisi eteenpäin.

Katjakin viittasi inkluusioon, jota tarvitaan moninaisuuden rinnalle. Tutkimukset ovat osoittaneet, että kun henkilöstöä rekrytoidaan moninaisuuden näkökulmasta, mutta ilman inkluusiota, niin usein nämä rekrytoidut henkilöt poistuvat yrityksestä vuoden sisällä. Ilman osallistavaa työkulttuuria, uudet työntekijät eivät pääse osaksi työporukkaa tai saa ääntään kuulluksi. Ilman ääntä on vaikea käyttää omaan potentiaalia, jolloin yrityskään ei hyödy siitä. Tämän vuoksi on tärkeää, että yritykset ymmärtävät moninaisuuden, inkluusion ja yhdenvertaisuuden kokonaisuutena. Jos halutaan vain moninaisuutta, niin se ei valitettavasti tuo hyötyjä yhteiskunnalle eikä yritykselle.

Suomi on siinä vaiheessa, jossa on vaan pakko ruveta miettimään sitä, miten johto ja yritykset saadaan moniäänisiksi ja miten luodaan inklusiivisia työympäristöjä, jotta voidaan myös kilpailla tässä globalisoituvassa maailmassa.

KATJA: Hyviä ajatuksia! Pitää varmistaa, että henkilöstö voi hyvin organisaatiossa. Moni yritys keskittyy rekrytoimiseen, mutta ei mittaa vaikka sitä, keitä organisaatiosta lähtee pois.

Tiimien monimuotoisuudella on vaikutusta myös kansainvälistymiseen, kuten siihen, kuinka hyvin joissain paikoissa pystytään tekemään bisnestä. Todella homogeeninen tiimi saattaa olla potentiaalisille rekrytoitaville tai asiakkaille “red flag”.

NAOMI: Suomessakin on tosi paljon kansainvälistä osaamista, joilla on laajaa ymmärrystä eri kulttuureista! Olisi todella hyödyllistä, että tällaisia henkilöitä arvostettaisiin ja he saisivat enemmän valtaa. Tämä antaa suuren etulyöntiaseman eritoten yhä kansainvälistyvässä liiketoimintaympäristössä.

Johdon täytyisi pystyä myös ottamaan palautetta vastaan, olla valmis kehittymään ja menemään epämukavuusalueelle. Ei ole oikeastaan väliä mistä taustasta tulet, nämä asiat ovat epämukavia kaikille. On myös oltava armollinen muille ja itselleen, eikä tarttua jokaiseen yksittäiseen sanaan, vaan nähdä niiden sanojen takana oleva motiivi. Virheitä tulee aina tapahtumaan.

WANDA: Kukaan meistä ei tule olemaan koskaan täydellinen. Kyse on kuitenkin monimutkaisista aiheista ja yhteiskunta tulee muuttumaan koko ajan. Entistä globaalimpi maailma muuttuu yhä nopeampaan tahtiin, joten ne haasteet ja ongelmat mitä meillä on tänä päivänä, tulee olemaan erilaiset 10 vuoden päästä.

KATJA: Toi oli niin hyvä puheenvuoro!

On hyvä tiedostaa, ettei me olla täydellisiä ja mistä tämä johtuu. Olen huomannut, että yrityksissä on helpompi lähteä liikkeelle tai oppia ymmärtämään näitä asioita tarkastelemalla ensin omia ennakkoluuloja. Meillä kaikilla on ennakkoluuloja, olivat ne sitten tiedostettuja tai tiedostamattomia. Se voi auttaa ymmärtämään, miksi meillä on näitä haasteita. Usein tieto ja data, mutta myös erilaisten kokemuksien kuuleminen, auttavat ihmisiä tulemaan tietoisiksi näistä asioita.

WANDA: Asiaa voi edistää se, että siellä työyhteisössä on joku yksi innostunut kaveri, joka kyselee muilta, ovatko he kuulleet jotakin aiheeseen liittyvää ja vie kysymysten kautta asiaa eteenpäin. Ehkä tämä on toimivampaa kuin se, että joku latelee totuuksia. On hyvä tiedostaa, että muutos tapahtuu tosi, tosi hitaasti. Ja yksin on kuluttavaa tehdä muutosta. Tuen saaminen on tärkeää!

NAOMI: Ja on tärkeää millaisia roolimalleja, ihmisiä ja tarinoita ja narratiiveja me nähdään arjessa ja ylipäätään. Niillä on ihan valtava vaikutus meihin ja iso osa siitä vaikutuksesta voi olla myös alitajuista, mitä me ei välttämättä huomata tai tiedosteta. Tästä näkökulmasta myös medialla on paljon valtaa ja myös vastuu ja mahdollisuus tehdä positiivinen muutos.
Monimuotoisuudessa ei ole kyse siitä miten asiat ovat, mutta myös siitä miten ne näyttäytyvät joukkoviestimissä.

Teksti: Vilma Rimpelä / RARE Media

#Tilastot

Tarvitaanko tilastoja?

Tätä opasta varten tehdyissä haastatteluissa nousi toistuvasti esiin erilaiset seurannat ja tilastot. Esimerkiksi joissakin mediataloissa seurataan sisällöissä esiintyvää sukupuolijakaumaa.

Onko tällaisesta seurannasta hyötyä ja millaiset asiat voisivat olla seurannan kohteena? Tulisiko juttuja tehdä vain jonkin kiintiön täyttämiseksi?

Tilastojenkin kohdalla pitkäjänteinen ja kokonaisvaltainen lähestymistapa on valttia. Pelkkä tilastoiminen ei yksinään näy missään, jos sen antama data ei vaikuta toimituksen työhön. Erilaisten tavoitteiden asettaminen tilastoinnille voi lisätä motivaatiota myös käytännön toimiin.

Tilastointi ja seuranta tuovat esiin erilaisia vinoumia, joita emme välttämättä tiedosta jokapäiväisessä työssä. Data tekee ilmiöitä näkyväksi, jolloin on helpompi perustella työhön liittyvien muutosten tarvetta.

Seuranta ja erilaiset prosenttiosuudet voivat pitää toimituksen hereillä. Tilastojen tarkastelu voi auttaa tiedostamaan jokapäiväisiä valintoja esimerkiksi silloin, kun etsitään haastateltavia. Tiedostaminen vähentää automaattisten oletusten vaikutusta toimintaamme.

Mitä seurataan?

Suomessa on melko vähän tilastoitua tietoa yhteiskunnan moninaisuuteen liittyen. Millaisia kategorioita seurannan alle voisi ottaa liittyen sisältöihin tai tekijäkuntaan ja kenen määrittelemiä ne olisivat?

Sukupuolen lisäksi seurantaa voisi tehdä esimerkiksi alueellisesta edustuksesta tai kielivähemmistöistä. Etenkään sisällöissä seurannan ei tarvitse liittyä vain ihmisten ominaisuuksiin. Sen voi ulottaa myös erilaisiin yhteiskunnallisiin näkökulmiin, teemoihin ja rooleihin. On hyvä pohtia, ketkä ovat aktiivisia toimijoita ja ketkä taas passiivisia toimintojen kohteita, keitä valikoidaan kuviin, kenen tarinoita kuullaan ja niin edelleen.

Jos tilastointia tehdään tekijäkunnasta, itsemäärittelyoikeus on keskiössä. Kukaan tuskin haluaa tulla määritellyksi pelkän ulkonäön tai itseen liittyvien oletusten perusteella.

#Koulutus

Educate yourself!

Valtaosa toimittajista on korkeasti koulutettuja. Rasismista, etenkin suomalaisen yhteiskunnan kontekstissa, on kuitenkin saatu opinnoissa melko vähän tietoa ja opetusta. Tämän vuoksi siitä ei välttämättä tiedetä tai ilmiötä ei tunnisteta. Yhteiskunta on myös muuttunut nopeasti.

Haastatteluissa todettiin, että yliopistoissa ja myös media-alalla tarvittaisiin koulutusta rasismin historiasta, sensitiivisyydestä ja etuoikeuksista.

Apua moninaisuuden käsittelyyn voi ja kannattaakin hankkia ulkopuolelta, mutta tällöin täytyy ratkoa aikaan ja rahaan liittyvät esteet.

Ei voida olettaa, että vähemmistön edustaja tai asiantuntija tulee ilmaiseksi lukemaan juttuja tai tarkistamaan asioita.

Koulutus on osa työtä

Koulutus lisää tietoisuutta. Jos ihmiselle ei ole opetettu aiheesta mitään tai hän ei ole tietoinen epätasa-arvosta, hänen on työelämässä vaikea kehittää toimintaa yhdenvertaisemmaksi tai puuttua epäkohtiin.

Toimituksissa tapahtuva koulutus on tapahduttava työajalla, eikä sitä tulisi jättää yksilöiden omalle vastuulle. Parhaassa tilanteessa koulutustilanne mahdollistaa vastavuoroisen keskustelun, jossa on mukana myös johto.

Toisaalta tarvitaan isompaa rakenteellista muutosta. Akateemiseen koulutukseen olisi hyvä kannustaa erilaisista taustoista tulevia nuoria. Tätä kautta avataan pääsyä erilaisiin asiantuntijatehtäviin ja yhteiskunnallisten aiheiden kommentoitiin.

On tärkeää myös tehdä näkyväksi, ettei kaikilla toimittajilla ole korkeakoulututkintoa ja reittejä journalismin ja median ammattilaiseksi on monia. Kuinka nuoria voidaan rohkaista ja tukea lähtemään media-alalle?

Ota selvää, opiskele, kuuntele, tavoittele parempaa

”Jos ei tiedä tarpeeksi, valitsee ilmeisimmän kulman aiheeseen”

Mitä journalismin koulutukseen tarvitaan moninaisuuden näkökulmasta?

Olen jutellut viime vuosina kymmenien toimittajien kanssa aiheesta miten voisimme lisätä journalismin moniäänisyyttä. Yksi toistuvasti esille tuleva teema on koulutus. Journalistit ovat hyvin kärryillä siitä, että kouluttautumalla, hankkimalla lisää tietoa, syventämällä omaa osaamista journalismin laatu paranee. Journalismin moniäänisyys ja sen puutteet rakentuvat jokapäiväisten valintojen kautta, koskevat ne sitten rekrytointeja, uusien tuotteiden ideointia, aihevalintoja, haastateltavia, näkökulmia tai sitä, miten ja millaisin ennakko-oletusten varassa lähestymme haastateltavia ja kuvattavia.

Jos tietää enemmän, tekee parempaa jälkeä.
Poimin tähän muutamia ajatuksia, joiden idea toistuu moninaisuuteen liittyvissä keskusteluissa:

”Jos ei tiedä tarpeeksi, valitsee ilmeisimmän kulman aiheeseen. Helposti vahvistaa stereotypioita, jotka on jo todettu moneen kertaan stereotypioiksi.”

”Uteliaisuus on hyvä työkalu. Jos en kykene ymmärtämään jonkun todellisuutta, en pysty välittämään sitä yleisölle.”

”Jos toimittaja ei ole joutunut pohtimaan omaa identiteettiään ja tullut sivuutetuksi, voi helposti kuvitella, että yleisö ajattelee kuten minä.”

Moninaisuuden idea ei ole, että korvataan jokin todellisuus, elämänpiiri tai maailmankuva jollain toisella, vaan se, että laajennetaan ääniä, kuvastoa, näkökulmia.

En usko, että moninaisuus-kurssin lisääminen muodollisen journalistikoulutuksen yhteyteen on ratkaisu moninaisuuden lisäämiseksi – sen voi toki tehdä, kannattaakin, mutta teemaan pitää perehdyttää myös meitä työssä olevia toimittajia.

Sen lisäksi, että toimittajan pitää itse lukea, ottaa selvää, ajatella, voi pyytää omilta pomoilta koulutusta, kouluttautumista ja konkreettisia toimia.

Tässä mielessä moninaisuus on sukua ympäristökriisille. Ei riitä, että ilmastoa käsitellään erillisaiheena, sen pitää olla mukana arkisessa uutisoinnissa olosuhteena ja lähtökohtana. Siitä pitää yksinkertaisesti tietää enemmän. Samoin on moninaisuuden laita. Sitä ei voi sysätä jollekin kurssille, palstalle tai yksittäiselle toimittajalle.

Moninainen sisältö on sellaista, jossa kaikki ovat mukana kokonaisina ihmisinä, eikä kenenkään oleminen typisty johonkin piirteeseen. Otan kliseisen esimerkin, koska toivon sen olevan ymmärrettävä: kun sisältö on moninaista, esimerkiksi budjettiriihtä, joululomaa tai liikennehankkeita tarkasteltaessa ei oleteta että kaikilla on palkkatyö, ydinperhe, joulu tai auto. ”Tavallista suomalaista” voi edustaa hyvin monennäköinen ja -kokoinen – tavallinen suomalainen.

Yleisön näkökulmasta on kyse tämäntapaisista kysymyksistä: Löydänkö mediasta oman arkeni? Esiintyykö mediassa – tekijöinä tai toimijoina – kaltaisiani ihmisiä? Haastatellaanko liikuntarajoitteisia saavutettavuudesta vai EU:n elvytysrahastosta? Kenen kokemus korostuu ja kenen jää varjoon, kun tehdään koronauutisia?

Suomalaiset toimittajat ovat valtaosin valkoinen, koulutettu, kaupungeissa asuva, keskiluokkainen, ev-lut-perinteeseen kasvanut joukko. Journalismin opiskelijoita seuratessa näyttää siltä, että asia ei ole muuttumassa. Ala toki naisistuu kovaa vauhtia.

Suomen väestöpohja sen sijaan on muuttunut varsinkin kaupungeissa, ja muutos kiihtyy, kun kantaväestö ikääntyy.

Kysymys kuuluu: miten voisimme edistää sitä, että toimittajan työhön hakeutuisi ihmisiä laajemmalla kirjolla? Mitä pitäisi tehdä?

Pyrin selvittämään asiaa tulevina vuosina. Kuulen mielelläni, jos sinulla on ajatuksia tästä. Kiitos!

Reetta Räty
Kirjoittaja on toimittaja, yrittäjä, työelämäprofessori Tampereen yliopistossa (2020-2021). Hän tekee töitä journalismin moniäänisyyteen liittyvissä hankkeissa. Hänet saat kiinni sähköpostitse: reetta@rsb.fi.

Moninaisempia sisältöjä

#Kiire

On ollut vähän kiire…

Kuulostaako tutulta? Toimituksen saavuttaa odottamaton uutinen, johon on reagoitava nopeasti. Saman illan uutislähetykseen on saatava kolmen minuutin suora haastattelu. Mistä löydetään asiantuntija?

Tällainen on kenelle tahansa haastateltavalle kova paikka. On löydettävä henkilö, joka suostuu ja pääsee paikalle, mutta lisäksi halutaan pelata varman päälle. Tämänkaltaisessa tilanteessa otetaan helposti yhteyttä sujuvasanaiseksi tiedettyyn haastateltavaan, johon on jo olemassa kontakti.

Media-alan toimijoiden ja tutkijoiden haastatteluissa journalistisen työn hektisyys nostettiin esteeksi moninaisuuden edistämiselle.

Kun ei ole aikaa ajatella moninaisuutta, soitetaan aina samoille tutuille asiantuntijoille. Vaihtoehtoisia puhujia voi olla vaikeaa löytää, tai ainakin silloin työmäärä kasvaa.

“Työssä on paljon paineita ja on kiire ja pitää nopeesti tehä ratkaisuja, niin ottaa helposti sen ensimmäisen haastateltavan, joka tulee mieleen. Keneltäs mä kysysin, kukas se onkaan näitä asioita tutkinut tai miettinyt? No se on se tyyppi, joka on tässä koko ajan julkisuudessa, otetaanpa se. Niin pieni tää yhteiskunta ei ole, että tääl ois vaan se yks ihminen. Et aina kannattas miettiä, et joo mut mikä ois se seuraava idea.”
– ote mediatutkijan haastattelusta

Asiantuntijoiden moninaistaminen vaatii erikseen työtä ja pohdintaa. Tämä metatyö ei välttämättä ole toimituksessa tällä hetkellä kenenkään vastuulla eikä sille ole varattu erikseen aikaa.

Digitaalinen julkaisuympäristö edellyttää, että journalistisia juttuja tehdään paljon, mutta toimittajia tähän työhön on yhä vähemmän. Onko toimittajilla aikaa käydä läpi sisältöjä ja hioa niitä jotta varmistetaan, etteivät ne ylläpidä ennakkoluuloja tai valta-asetelmia? Journalistiset tarkoitusperät ja ideaalit eivät aina vastaa toimituksen hektistä arkea.

Toimitustyö ei ole liukuhihnatyötä

Laadukas toimitustyö vaatii riittävästi ajallista resursointia. Haastatteluissa nostettiin esiin, että vakiintuneissa mediayhtiöissä on hyvin kustannustehokas tuottamisen tapa. Kun tekeminen on hyvin standardoitunutta, kynnys muuttaa ajattelutapaa, ottaa riskejä ja tehdä toisin on paljon korkeammalla. Se voi puolestaan johtaa siihen, että asiat tehdään mieluummin varman päälle ja tutulla kaavalla.

Toimituksilta vaaditaan kuitenkin riskinottokykyä, jotta uusia toimintatapoja ja kerronnan muotoja voidaan ottaa käyttöön.

Työntekijöillä on myös eri vahvuuksia ja tapoja tehdä töitä. Esimerkiksi pitkän linjan toimittajat tuovat arvokkaita näkökulmia työyhteisöön, mutta hektinen työtahti voi ajaa heitä pois toimitustyöstä.

#Representaatiot

Representation matters!

Journalistisen median yksi tehtävä on selittää maailmaa. Usein se tapahtuu makrotasolla: on helpompaa ja nopeampaa haastatella asiantuntijaa, joka tarkastelee asioita laajasti ja ylhäältä, kuin kuulla erilaisia ihmisryhmiä, joita aihe koskettaa.

Millaiset äänet sitten nousevat esiin journalistissa sisällöissä? Millaista narratiivia eli kertomusta sisällöt tuottavat tai toistavat?

Useilla journalisteilla on toki pyrkimys kuulla sitä ihmisryhmää, jota juttu käsittelee. Jos aiheesta kuitenkin kuullaan vain asiantuntijaa, voi syntyä hankauskohtia, jos asiantuntija edustaa kovin erilaista todellisuutta kuin jutussa käsiteltävät ihmiset. Myös asiantuntija lähestyy aihetta omasta näkökulmastaan.

Entä onko aiheella tai sukupuolella väliä? Mediatutkijoiden haastattelujen perusteella vaikkapa naisia ja miehiä käsitellään toisinaan eri tavalla mediassa: esimerkiksi miesten tunnepitoisia ulostuloja ei kehystetä samalla tavalla “tunnekuohuiksi” kuin naisten kohdalla. On myös aiheita, kuten talous, jonka kohdalla aiheesta kuultava joukko on rajautunut hyvin pieneksi, vaikka aiheesta olisi sanottavaa monialaisemmalla joukolla asiantuntijoita. Taustalla vaikuttavat usein tiedostamattomat ennakkoluulot, jotka ohjaavat valintoja huomaamatta.

Tarvitsemme erilaisia ihmisiä eri rooleihin, ei vain kokemusasiantuntijoina tai silloin, kun asia koskee tiettyä ryhmää.

Kuka on asiantuntija?

Mediassa näkyvä asiantuntijuus ohjaa käsityksiä siitä, millaisia ominaisuuksia pidetään yhteiskunnassa asiantuntijalle sopivina ta kenet ylipäätään nähdään asiantuntijana. Representaatioilla voi olla suuri vaikutus esimerkiksi siihen, millaisiin uramahdollisuuksiin eri taustoista tulevat henkilöt uskovat.

Asiantuntijuus näkyy suomalaisessa mediassa usein valkoisena, keski-ikäisenä, keskiluokkaisena, heteronormatiivisena ja miesvoittoisena.

Valkoisuus ja keskiluokkaisuus jyräävät alleen huomattavan määrän näkökulmia, jotka tekisivät suomalaisesta journalismista sisällöllisesti rikkaampaa ja moniulotteisempaa.

Ihmisten ulkoisten ominaisuuksien ei pitäisi määritellä heidän arvoaan asiantuntijana median ja sitä kautta median kuluttajien silmissä.

Voiko esimerkiksi vammainen henkilö olla muun kuin vammaisuuden asiantuntija ja tarvitseeko vähemmistön edustajan ylipäätään puhua vähemmistöaiheista päästäkseen ääneen?

Vammaisuuden stereotypiat mediassa hidastavat vammaisten ihmisten oikeuksien toteutumista

Perinteisellä medialla on keskeinen rooli tiedon välittäjänä, osana julkista keskustelua, agendan rakentajana ja näkökulmien valitsijana. Tiedonvälittäjän asema korostuu sellaisissa aiheissa, jotka eivät ole yleisölle tuttuja tai, joista he eivät saa suoraa tietoa. Median luoma kuva vammaisuudesta ja vammaisista ihmisistä on merkityksellinen muun muassa siksi, että moni muodostaa kuvansa vammaisuudesta täysin median kautta saatujen mielikuvien perusteella. Näin on, koska vammaiset henkilöt ovat syrjässä yhteiskunnasta liian monella elämänalueella, kuten työelämässä.

Poissulkevia asenteita vammaisia henkilöitä ja vammaisuutta kohtaan esiintyy ja on esiintynyt kaikissa yhteiskunnissa läpi historian. Länsimaissa vammaisuus on pitkään nähty ja nähdään osittain edelleen henkilökohtaisena tragediana ja epäonnistumisena. Tätä mielikuvaa on yritetty muuttaa 1960-luvulta lähtien, jolloin vammaisaktivistit alkoivat vaatia vammaisille henkilöille oikeuksia. Päätavoite oli saada yhteiskunta muuttamaan näkemystään siitä, miten vammaisuus tulisi ymmärtää: ei lääketieteellisenä ongelmana vaan poliittisena ja yhteiskunnallisena kysymyksenä.

Asenteet vammaisia ihmisiä kohtaan muodostuvat median kautta

Media on tässä yhteiskunnallisessa kehitysvaiheessa tärkeässä roolissa. Sillä miten vammaiset henkilöt esitetään mediassa, on valtava vaikutus siihen isompaan ja hitaampaan liikkeeseen, joka vaikuttaa sekä vammaisten henkilöiden omakuvaan että heidän asemaansa yleisesti yhteiskunnassa. Koska vammaiset usein esitellään mediassa yhä vain nimenomaan vammaisuuteen tai esteettömyyteen tai vammaispalveluihin liittyvässä kontekstissa, se jo osaltaan muokkaa asenteita vammaisia ihmisiä kohtaan, muuta myös vammaisten henkilöiden minäkuvaa lapsuudesta ja nuoruudesta lähtien ja vaikuttaa siihen, miten vammaiset henkilöt näkevät itsensä, tulevaisuutensa ja asemansa yhteiskunnassa. Muutosta tähän toisi se, että vammaiset näkyisivät myös haastateltavina ja asiantuntijoina muissa kuin vammaisasioissa: työntekijöinä, opiskelijoina, asiantuntijoina, palveluiden käyttäjinä siinä missä muutkin.

Yhdenvertaisuusvaltuutetun tekemässä selvityksessä vammaisten henkilöiden kokemasta syrjinnästä (Yhdenvertaisuusvaltuutettu, 2016) yli puolet vastaajista totesi, asenneilmapiirin vammaisia henkilöitä kohtaan olevan Suomessa huono tai erittäin huono. Kun selvityksen tuloksista keskusteltiin julkaisuseminaarissa, moni nosti esiin median roolin ilmapiirin muokkaajana. Negatiiviset asenteet ja ennakkoluulot elävät osittain siksi, että joukkoviestimet toistavat niitä.

Vammainen ihminen on mediassa joko uhri tai sankari

Tutkimustieto siitä, miten vammaisia henkilöitä ja vammaisuutta kuvataan mediassa, on aika yhtenäistä, ja negatiivisen kuvan yleisyys on ilmeinen. Media antaa vääristyneen kuvan vammaisista henkilöistä, vammaisuudesta ja vammaisten henkilöiden syrjintäkokemuksista, ja tämä vääristynyt mediakuva on osa vammaisten henkilöiden kokemaa rakenteellista syrjintää. Vammaisten henkilöiden kohtaamat asenteet eivät ainoastaan kumpua yksilöiden ennakkoluuloista vaan ovat rakenteellinen osa yhteiskuntaamme.

Vammaiset henkilöt kuvataan mediassa joko avuttomina, riippuvaisina uhreina tai rohkeina, selviytyjinä ja sankareina. Toiseus on vahvasti läsnä ja jopa huumorin aihe. Yhteistä on, että vammaisuus nähdään normista poikkeavana ja vammainen henkilö kuvaillaan puutteellisena ihmisenä. Vammaisia henkilöitä ei pyydetä puhumaan omista asioistaan, vaan usein heitä edustaa vammaton asiantuntija. Media myös vahvistaa kuvaa siitä, että vammaisuus on jotain pelottavaa.

Eri tutkijat kategorisoivat vammaisten henkilöiden rooleja mediassa hieman eri tavalla, mutta yhteistä rooleissa on lääketieteellinen näkemys vammaisuudesta ja se, että vammainen keho on viallinen ja se pitää parantaa. Mediassa esiintyy myös usein rooli, jota kutsutaan sankarivammaisuudeksi (englanniksi super-crip). Tässä roolissa vammaiset henkilöt ovat poikkeusyksilöitä, jotka tekevät miltei yliluonnollisia asioita voittaessaan vammaisuutensa tuomat haasteet. Arkiset asiat kuten työssä käyminen tai kotoa muuttaminen esitetään yllättävinä.

Mitä tarkoittaa tavanomainen elämä? Ja miksi se on tavoiteltavaa? Vammaisten henkilöiden elämää kuvataan mediassa usein vammattoman näkökulmasta verraten vallitsevaan normiin. Normaaliuden kehyksessä vammattomien ja vammaisten ihmisten vertailu toimii toki monessa jutussa tehokeinona osoittamassa, miten kohtuuton vammaisten henkilöiden tilanne on. Vertaamalla niin sanottuun normaaliin elämään, lukija voi ehkä paremmin ymmärtää, miksi tarvitaan muutosta, pelätään tai ollaan vihaisia. Normaaliuden läsnäolo tekee kuitenkin selväksi, mikä on näiden mediasisältöjen kohderyhmä – vammattomat ihmiset. Nämä vertauskuvat saattavat lisätä vammaisten henkilöiden ulkopuolisuuden tunnetta.

Vastakkainasettelu ei sovi ihmisoikeuskysymyksiä käsittelevään journalismiin

Median perinteiset uutiskriteerit sopivat huonosti aiheisiin, joissa käsitellään ihmisoikeusloukkauksia, esimerkiksi syrjintää. Ihmisoikeuskysymyksissä haetaan vastakkainasettelua, jossa vähemmistöön kuuluva pahimmassa tapauksessa joutuu puolustamaan omaa ihmisyyttään esimerkiksi poliitikkoa vastaan, jolle toisen identiteetti ja elämä on vain mielipidekysymys. Medialle niin tavallinen vastakkainasettelu luo kuvan siitä, että vammaisten ihmisten oikeuksien toteutuminen olisi jollekin toiselle ongelma tai johtaisi siihen, että joltain toiselta jää jotain saamatta. Tämä korostuu esimerkiksi median jutuissa, joissa käsitellään vammaisten henkilöiden koulunkäyntiä tai oikeutta opintoihin.

Vaikka tutkimus ei maalaa ruusuista kuvaa vammaisten ihmisten mediarepresentaatiosta olen huomannut, että mediassa on tapahtumassa positiivinen muutos: Uhrin asema on toki yhä läsnä, mutta mielenkiintoista on, että vammainen henkilö nähdään useammin yhteiskunnan, eikä oman vammaisuutensa uhrina. Vammaisuuden aiheuttamat haasteet mainitaan jutuissa nimenomaan niin, että ne antavat esimerkin siitä, miten yhteiskunta on esteellinen, toimii huonosti tai oikeuksien vastaisesti. Myös ableistisen terminologian käyttö on vähentynyt ja vammaiset henkilöt saavat useammin edustaa itseään. Tämä tosin tuo uusia haasteita, kun vammainen henkilö tai muu vähemmistön edustaja tahtomattaan joutuu edustamaan kokonaista vähemmistöryhmää.

Median rooli ei kuitenkaan ole enää itsestään selvä. Vammaisjärjestöt, vammaiset henkilöt ja heidän läheisensä eivät ole enää riippuvaisia perinteisen median luomasta kuvasta vammaisuudesta, kiitos sosiaalisen median. Sosiaalisen median kanavat ja internet antavat vammaisyhteisölle mahdollisuuden itse rakentaa monipuolista kuvaa itsestään ja parhaassa tapauksessa perinteinen media käyttää tätä tietoa ja ottaa opiksi. Kun median rooli ensisijaisena tiedonvälittäjänä ei tule enää yhteiskunnalta annettuna, ihmiset eivät enää myöskään automaattisesti hyväksy elitististä mediaa, jonka sisällön tekevät ja jonka kohderyhmänä ovat enemmistöön kuuluvat etuoikeutetussa asemassa olevat henkilöt. Median täytyy tulevaisuudessa ottaa yhä paremmin huomioon ne, joiden ääni ei yleensä kuulu, ja ottaa vähemmistöihin kuuluvat ihmiset paremmin mukaan sisällön tuottamiseen.

Miten voit toimittajana kehittää vammaisten henkilöiden mediarepresentaatiota?

Pohdi kenen näkökulmasta juttusi on tehty? Kuka on esimerkiksi kuviteltu lukija? Kuuluuko vammainen ihminen tähän lukijaryhmään?
Haastattele vammaisia ihmisiä muussa roolissa kuin heidän vammaisuutensa takia
Pohdi kenen ääni kuuluu jutuissasi vammaisista ihmisistä? Kuka edustaa vammaisten ihmisten mielipidettä?
Tarkkaile millä sanoilla kuvaat vammaisuutta tai vammaisia ihmisiä? Kuvaillaan vammainen henkilö joko uhrina tai sankarina? Onko vammainen ihminen jutussa itse aktiivinen toimija vai tarkastelun kohde?

BIO

Kirjoittaja on yhdenvertaisuusvaltuutetun viestintäpäällikkö, median moninaisuuskysymyksien asiantuntija ja entinen journalisti.

(Yksi yhdenvertaisuusvaltuutetun tehtävistä viranomaisena on edistää yhdenvertaisuutta. Tähän kuuluu myös moninaisuuden huomioonottaminen viestinnässä ja julkisuudessa.)

#Sisällöt

Raikkaita näkökulmia vai varman päälle pelattuja valintoja?

Näkyykö moninaisuus sisältötasolla? Mediatalot käyttävät valtavasti erilaista katsojadataa, tutkivat yleisöjä ja pyrkivät tuottamaan yleisönsä kaltaista ja heitä kiinnostavaa sisältöä. Lisäksi journalismin toimintalogiikka rohkaisee ”poikkeuksien” nostamiseen, jolloin päädytään helposti vahvistamaan normeja. Myös ajatus keskivertoyleisöstä istuu tiukassa.

“Kuvitellaan myös, että ihmisiä ei kiinnosta mikään muu kun se, mitä ne itse on. Ja sehän ei pidä paikkaansa. Että jos asioita tehdään mielenkiintoisella tavalla tai jotenki puhuttelevana, niin sillonhan ne voi kiinnostaa ihan kaikkia.”
– ote media-alalla työskentelevän haastattelusta

Vaikka uusia sisältökokeiluja tehdään, uuden kokeilua rajoittaa tehokkuuden vaatimus ja rajalliset resurssit. Tarvitaan kuitenkin rohkeutta uudistua ja kokeilla uusia kerronnan tapoja.

“Et ehkä enempi medioista pelätäänkin liikaa sitä, että jos kaikki ei ookkaan sitä noppapottia, mitä on katottu -70-luvulta asti ja sitten tuleeki yhtäkkiä vähän eri näköistä ja oloista ja erilaisii ihmisii sinne mediaan ja sit ajatellaan, et se yleisö on tyhmä. Kyllähän suomalaiset on fiksuu jengiä, että ne voi lähtee vaikka mihin hyvin mukaan.”
– ote media-alalla työskentelevän haastattelusta

Väestöpohja moninaistuu, joten journalismin ei kannata sivuuttaa lukijoitaan sisällöissään.

“Se on niin eurosentrinen se koko asia, että on peruslukija, joka on korkeekoulutettu tai keskiluokkainen, valkoinen ihminen. Ja kaikki mikä ei mahdu siihen, suljetaan ikään kuin ulos, että se ei oo riittävän hyvää. Se ei oo journalismia. Se on jotain muuta. Siinä on joku sellanen primitiivinen tai villi elementti, joka ei sovi journalismiin.”
– ote media-alalla työskentelevän haastattelusta

Onko vastakkainasettelu välttämätöntä?

Erilaisia vastakkainasetteluja rakennetaan mediassa jatkuvasti. Usein tätä perustellaan neutraliteetilla: halutaan kuulla “molempia ääripäitä”. Todellisuudessa se on helppo keino tuottaa huomiota herättävää sisältöä. On kuitenkin paljon asioita, joille ei ole vastakohtaa.

Monissa aiheissa, kuten ilmastonmuutoksessa, ollaan astuttu ulos mustavalkoisesta keskustelusta, mutta esimerkiksi pakolaisuutta ja maahanmuuttoa käsitellään harvemmin ilman kahtiajakoa.

Tämä saattaa johtaa siihen, että haastateltavaksi ei päädy aiheen asiantuntija, vaan keskustelua käydään mielipiteiden varassa. Tämä voi vääristää sisältöjä. Vastakkainasettelun tuloksena päädytään vahvistamaan polarisoitumista, itse keskustelussa ei päästä rakentavalle tasolle, synnytetään kilpailua siitä, kuka on oikeassa ja kuka väärässä, jonka myötä poterot vain vahvistuvat. Kuluttajalle tämä vastakkainasetteluun perustuva roolitus voi olla ennalta-arvattavaa ja tylsää.

Minkä pitäisi muuttua tuotantoprosessissa, jos vastakkainasettelun sijaan yritettäisiin rakentaa aitoa dialogia ja viedä varsinaista aihetta eteenpäin? Miten media voisi tuottaa solidaarisuutta?

Muotojen ja kerronnan tapojen uudelleen miettiminen voi tuottaa raikkaampaa sisältöä, vaikka uutiset sinänsä pysyvät samana. Tämä vaatii rohkeutta sekä halua purkaa normeja, ehkä myös uusien ihmisten mukaan ottamista ja uusia näkökulmia.

Sanat ovat valtaa

Kuinka huomioida moninaisuutta sanavalinnoilla

Haukkuuko ulkona naapurin hauva vai rakki? Vaikka koira olisi sama, sanavalinta kertoo mielipiteemme ja ohjaa myös lukijan ja kuulijan mielikuvia. Harmittomilta tuntuvat sanat eivät ole neutraaleja, vaan ne rakentavat todellisuutta.

Sanavalintoihin tulee kiinnittää huomiota varsinkin silloin, kun puhutaan ihmisistä ja ihmisryhmistä. Erityisen herkkiä alueita ovat sukupuoli, etninen tausta, uskonto, ihonväri, vammat, sairaudet ja ikä. Toimittajia ohjaavat Journalistin ohjeet ja niissä kohta 26: ”Jokaisen ihmisarvoa on kunnioitettava.”

Maailma muuttuu koko ajan, ja kieli muuttuu samalla. Myös ajattelutapamme muuttuu: aiemmin korrekteina pidetyt sanat eivät enää ole yhtä asiallisia. Pitkään maailmaa on katsottu vain eurooppalaisen, valkoisen heteromiehen näkökulmasta, ja ihmisryhmiä on nimetty tästä näkökulmasta. Parin viime vuoden aikana on kuitenkin ruvettu kyseenalaistamaan tätä itsestäänselvyyttä. Kenellä on oikeus määritellä muita? Saako ihmisryhmä itse päättää, millä nimellä sitä kutsutaan? Tasa-arvokysymyksiä ovat nostaneet keskusteluun mm. Black Lives Matter- ja #meetoo-liike.

Tässä osiossa käydään läpi, miten puhua kunnioittavasti ihmisistä ja heidän ominaisuuksistaan. Tärkein ohjenuora on kysyä itseltään: Onko asia x pakko kertoa? Miksi? Voiko jutun rakentaa niin, ettei tarvita sanoja, jotka sulkevat toiset pois tai normaalistavat yhdet toisten kustannuksella?

Määritelmiä (vanha, nainen, maahanmuuttajataustainen jne.) kannattaa punnita siltäkin kannalta, että harva meistä haluaa tulla määritellyksi vain yhden piirteen kautta. Aina kannattaa kysyä myös, miten ihminen itse kuvailisi itseään.

Sanat ja niiden käyttötavat riippuvat myös kielestä ja kulttuurista. Jos sana on jossain kielessä loukkaava, se ei välttämättä ole loukkaava suomen kielessä. Toisaalta kaikkea ei kannata kääntää suoraan suomeksi.

Nyt käytössä olevien sanojen tyylilaji ja merkityskin voi myöhemmin taas muuttua. Uusia sanoja sepitetään ja lainataan suomeen toisista kielistä.

Paljon puhutaan myös representaatiosta. Tällä tarkoitetaan asian tai ajatuksen esittämistä sanoin ja kuvin. Samalla myös rakennetaan kuvaa, millainen esittämisen kohde on. Jos mediassa haastatellaan suomalaisia jäätelökioskilla ja mielimakunsa kertoo pellavapäisen lapsen lisäksi valkoihoinen pariskunta, pyörätuolissa istuva nuori ja huivipäinen, tummaihoinen nainen, tämä rakentaa kuvaa siitä, että ”suomalainen” tarkoittaa monenlaisia ihmisiä.

Etninen tausta

Monet etnisten ihmisryhmien aiemmista nimityksistä ovat 2020-luvun Suomessa tyyliltään vanhentuneita tai halventavia. Esimerkiksi mustalainen on yleiskielessä romani, lappalainen on saamelainen. (Huom. Yhdyssanoissa on yhä asiallisia mustalaismusiikki, mustalaisprimas.) Vaikka sanalla ei suomessa olisi rasistista kaikua, sen tyylilaji voi muuttua nopeastikin muitten kielen vaikutuksesta, kuten kävi kesällä 2020 eskimolle. Nyt Kanadan, Grönlannin ja Alaskan inuittikieliä puhuviin alkuperäiskansoihin on hyvä viitata sanalla inuitti/inuiitti, Alaskassa ja Koillis-Siperiassa jupikkia puhuvat ovat jupikkeja.

Kantasuomalainen, kuka sellainen on?

Maahanmuuttajaa ja maahanmuuttajataustaista käytetään median kielessä usein vain kiertoilmauksena, että ihminen on kotoisin Lähi-idästä tai Afrikasta. Parempi olisi, jos pystyisi kertomaan ihmisryhmän taustasta tarkemmin – tai jättämään ilmauksen kokonaan pois.

Rotu ei ole suomen kielessä poissuljettu, mutta sitä käytetään harvemmin kuin esimerkiksi amerikanenglannissa. Vakiintuneissa yhdyssanoissa (rotusorto, rotumellakka) se on luontevaa kieltä, mutta uusia rotu-alkuisia yhdyssanoja ei kannata kuitenkaan tehdä. Usein sanan race voi suomentaa käyttämällä sanaa etninen, vaikka merkitys ei ole tarkalleen sama kuin amerikanenglannissa. Multiracial voisi kääntyä (taustaltaan) monietniseksi.

Ihonväri

Tarkkaa listaa tai rajausta ei voi antaa, milloin kannattaa kertoa ihonväri. Usein rikosuutisen yhteydessä ihonvärin kertominen leimaa ison joukon ihmisiä. Sanavalinnassa kannattaa ottaa huomioon tilanne ja konteksti. Ongelmana on se, ettei ole yhtä, joka paikkaan sopivaa sanaa. Ihonväriin viittaavien sanojen mielleyhtymät myös muuttuvat nopeasti.

Jos haastattelet yksittäistä ihmisestä, on määritelmiä hyvä pohtia hänen kanssaan: mikä on hänestä hyvä ja toimiva sana? Jos taas kirjoitat yleisellä tasolla, joudut tekemään ratkaisun itse tai pohtimaan kollegoitten kanssa.

Sanaa rodullistettu ei kannata yleistajuisessa tekstissä käyttää, ei ainakaan automaattisesti tummaihoisen synonyymina tai yleisterminä. Rodullistamisella tarkoitetaan sitä, että ihmisen ulkonäön perusteella päätellään hänen etninen taustansa ja häntä kohdellaan ulkopuolisena. Johdosta rodullistettu voidaan käyttää, kun viitataan tietynlaisen toiminnan kohteena olevaan ihmiseen: ulkonäön takia ihmiselle esimerkiksi puhutaan englantia, hänen oletetaan olevan islamin asiantuntija tai häntä ei haluta palkata töihin. Jos rodullistettua käyttää vain merkityksessä ’ei-valkoihoinen’, ilmaus pitää usein sisällään ajatuksen, että valkoihoinen väestö automaattisesti syrjii muunvärisiä. Rodullistettu on viestinnässä hankala myös siksi, että sen merkitys on suurelle yleisölle epäselvä ja sana on joissain yhteyksissä epäluonteva.

Tällä hetkellä suomessa kohtuullisen neutraaleja sanoja ovat valkoihoinen, valkoinen, tummaihoinen, mustaihoinen, musta, ei-valkoihoinen, ei-valkoinen, afrosuomalainen, x-taustainen. Jos haastateltava itse käyttää (itsestään): ruskea, rodullistettu, poc (people of colour).

Sukupuoli ja seksuaalinen suuntautuminen

Saako sukupuolista kirjoittaa? Saa, mutta niin, ettei ketään suljeta pois teksteistä. Tämä tarkoittaa sitä, että stereotypiat ja normit tunnistetaan (“naiset ovat tällaisia, pojat tuollaisia”) eikä niitä toisteta vahingossa. Sukupuolitietoinen viestintä ottaa huomioon myös sukupuolten moninaisuuden.

Käytännössä sukupuolitietoinen viestintä voisi tarkoittaa sitä, että jos kerrot sukupuolen, tee tämä valinta tietoisesti. Älä silti piilota ihmisiä tai kirjoita passiivissa. Termejä naisoletettu, miesoletettu ei kannata yleistajuisessa tekstissä käyttää, sillä oletettu voi olla kohteesta loukkaavaa ja lukijasta epäselvää. On parempi kirjoittaa ihminen, nuori henkilö tai lapsi, jos ei halua ottaa sukupuoleen kantaa.

Ilmaus molemmat sukupuolet tai vastakkaiset sukupuolet on hyvä korvata kirjoittamalla sukupuolet tai kaikki sukupuolet. Entä onko tekstissä tai sen kuvituksessa piilo-oletus, että perhe koostuu aina isistä ja äideistä? Poista tällaiset oletukset.

Muista symmetrisyys. Jos kirjoitat naispapeista, kirjoita myös miespapeista, älä vain naispapeista ja papeista. Samalla tavalla ontuva on ilmaus kuljettaja ja naiskuljettaja.
Mieti mies-sanan käyttämistä ’ihmisen’ merkityksessä. Vaikka säädöksissä on useita mies-loppuisia termejä, joita on virallisissa asiakirjoissa käytettävä, voi toimittaja tehdä toisin. Kun journalistisessa tekstissä puhutaan jokamiehenoikeuksista, voisiko se olla kaikkien oikeudet? Samoin harkitse miehen käyttämistä ammattinimikkeissä: voitko vaihtaa neutraaliin titteliin? Ammattimies ammattilaiseksi, esimies esihenkilöksi, päälliköksi tai pomoksi? Sukupuolineutraaleja ammattinimikkeitä voi tarkistaa Duunitorista.

Joskus on hankala muistaa, miten kuvata sukupuolen moninaisuutta tai vaikkapa transsukupuolisia ihmisiä. Onko se sukupuolen korjaus? Mitä tarkoittaa cis? Tarkista termit, jos et ole varma.

Sukupuolesta ja seksuaalisesta suuntautumisesta kirjoittaessasi on hyvä kysyä haastateltavalta, miten hän haluaa itseensä viitattavan.

Intersektionaalinen näkökulma

Miten toimia, kun ihmisessä kohtaa monta eri tasa-arvonäkökulmaa, kuten köyhä, musta, vanha, nainen tms.?

Näe ihminen, ei vain jonkin ryhmän edustaja. Älä korosta tarpeettomasti hänen erityisyyttään. Älä leimaa. Kirjoita siten, että kyseessä on ihminen, jolla on ominaisuuksia ja ongelmia – ihan kuten meillä kaikilla.

Muista ainakin nämä:

Onko nimitystä tai määritelmää pakko käyttää? Miksi?
Mitä sanaa haastateltava itse suosii?
Mitä kollega tai työyhteisö suosii?
Voitko kysyä neuvoa järjestöstä tai yhdistyksestä?
Hyviä lähteitä ovat myös Setan Sateenkaarisanasto ja THL:n Tasa-arvosanasto

Muista armollisuus itseä ja muita kohtaan: asiat eivät ole helppoja, mutta yritetään tehdä kunnioittavia valintoja ja ottaa oppia mokista.

Kirjoittajasta: Riitta Hyvärinen on Suomen kielen maisteri ja toimittaja, joka työskenteli Kielitoimistossa kouluttajana yli 20 vuotta. Hyvärinen on erikoistunut median kieleen ja toimii nyt Ylen kielenhuoltajana ja Haaga-Heliassa viestinnän opettajana.
Kuva: Riitta Jäälinoja

#Mediakuvasto

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa

Sillä on merkitystä, keitä näemme ja millä tavalla heidät esitetään. Kuva voi olla hyvin tunnepitoinen, herättää tunteita ja ohjata voimakkaasti ajatuksia tiettyyn suuntaan. Esimerkiksi rasismin ja vihapuheen levittämisessä kuvallinen kerronta on ollut keskeistä: sen kautta on tuotettu käsitystä esimerkiksi “uhkaavista maahanmuuttajista”.

Stereotyyppiset kuvitukset vahvistavat normeja ja ihanteita, ja usein käytetyt kuvapankit sisältävät helposti geneerisiä kuvia.

Tyypillisesti esimerkiksi lihavuutta tai homoseksuaalisuutta esitetään kuvituksessa siten, että kuvan henkilöstä rajataan pää kuvan ulkopuolelle tai kasvoja ei näytetä, jolloin tällainen ihminen ei saa näkyä mediassa kokonaisena. Stereotyyppiset kuvavalinnat ovat yleisön aliarvioimista: elämme visuaalisessa kulttuurissa ja kuvanlukutaito on kehittynyt. Kuvituksissa ei tarvitse mennä helpoimman kautta!

Kuvavalinnat rakentavat yhteiskuntaa

Käydäänkö toimituksissa keskustelua siitä, kuinka yhteiskunnan moninaisuus näkyy kuvavalinnoissa? Kuvien avulla luodaan käsitystä siitä, keitä olemme, ketkä kaikki kuuluvat tähän yhteiskuntaan, kuka on kansalainen.

Jokaiselle meistä on tärkeää nähdä ainakin joskus itsemme kaltaisia ihmisiä esillä mediassa.

Siksi kuvavalintoja olisi syytä miettiä ensimmäistä ajatusta tai mielikuvaa pidemmälle. Tarvitaan tietoisia linjauksia kuvien käytöstä sekä toimittajan ja kuvatoimittajan yhteistyötä.

Journalistin keinoja moninaisuuden huomioimiseen

#Näkökulmat

Ajatteletko automaatiolla?

Toimittajan ammattitaitoon kuuluu ottaa selvää asioista, jotka eivät ole itseä lähellä tai kuulu omaan elämänpiiriin. Emme kuitenkaan elä tyhjiössä: ihmisen oma tausta ja kokemus vaikuttavat väistämättä siihen, miten hän katsoo maailmaa tai löytää juttuaiheita.

Kaikilla meillä on taipumusta yleistää omasta kokemuksesta ja normalisoida omaa elinpiiriämme. Siksi myös syntyy herkästi me-muut-asetelma, kun kirjoitetaan jostain oman kokemuspiirin ulkopuolisesta asiasta.

Omaa positiota vallankäyttäjänä ei aina tiedosteta: valta näkyy siinä, mitä huomioidaan ja mitä jätetään huomioimatta, millaisia rajauksia tehdään ja ketä kuunnellaan.

Check your privileges!

Automaattisten oletusten, tiedostamattomien asenteiden ja stereotyyppisen ajattelun välttäminen ei ole helppoa, etenkin jos itse ei kuulu mihinkään selkeään vähemmistöön. Myös oman itsen ulkopuolelle näkeminen vaatii harjoittelua.

Tässä ei kukaan tule valmiiksi, mutta itsensä haastaminen syvempään reflektioon palkitsee.

Kun ei tartuta ensimmäiseen ajatukseen, mielikuvaan tai omaan oletukseen, on mahdollista löytää aivan uusia ajattelutapoja ja näkökulmia.

Etuoikeuskehä — Sylvia Duckworthin etuoikeuskehä auttaa hahmottamaan risteäviä, epätasa-arvoisia lähtökohtia. Kehä ei sisällä kaikkia mahdollisia epätasa-arvoa tuottavia tekijöitä, mutta se voi lisätä ymmärrystä erilaisten lähtökohtien vaikutuksesta.

#Kritiikki

Aina ei onnistu

Usein sanotaan, että palaute on tärkeää, mutta kuinka hyviä olemme ottamaan palautetta vastaan? On syytä pitää mielessä, että kun kirjoitetaan erilaisista ihmisryhmistä, ollaan usein äärimmäisen herkkien ja henkilökohtaisten asioiden äärellä.

Medialla on julkinen rooli ja mahdollisuus käyttää valtaa. Suomessa on lisäksi vahva luottamus mediaan. Se antaa hyvät lähtökohdat toiminnalle, mutta korostaa myös vastuuta journalistisessa työssä. Media-alaa ohjaavat journalistin ohjeet ja sisäistä säätelyä toteuttaa Julkisen sanan neuvosto, mutta ne eivät tee kenestäkään erehtymätöntä.

Alan sisäinen kriittinen keskustelu on tärkeää, jotta ei sorruttaisi itsetyytyväisyyden kulttuuriin.

On tärkeää tunnistaa, milloin kritiikki on aiheetonta tai milloin siihen liittyy vaikuttamispyrkimyksiä, milloin taas on oikeasti mokattu ja missä on peiliin katsomisen paikka.

Rakentava kritiikki vie eteenpäin

Kelle tahansa asiantuntevassa ammatissa olevalle ihmiselle on vaikeaa huomata olevansa väärässä, kuunnella ja yrittää opetella joltain toiselta. Sosiaalisen median välittömyys asettaa lisähaasteita tilanteissa, jotka edellyttävät reflektiota, sillä oma sisäistäminen ja oppiminen voi tapahtua hitaasti. Ensimmäinen reaktio on helposti puolustautuminen, vaikka ehkä tarvittaisiin aikalisä ja mahdollisuus ottaa selvää mikä meni pieleen.

“No, kirjotit nyt jonkun jutun, mikä luettiin transfobisena ja tulee joku myrsky siitä. Pitäiskö sit olla, että sitten esimies tulee sanomaan että okei, nyt otatkin tässä pari päivää aikaa. Etitään sulle joku, joka voi nyt keskustella sun kans tästä asiasta, vaikka joku joka voi sulle selittää, että mikä tässä nyt meni pieleen. Maksetaan jollekin asiantuntemuksesta.”
– ote mediatutkijan haastattelusta

Rakentava kritiikki voi kuitenkin parhaimmillaan viedä eteenpäin: kömpelöt ajatukset karsiutuvat ja analyysit terävöityvät. Jos aihetta kritiikkiin on ja syy on ollut kiire toimituksessa, miksei sitä voisi myöntää?

Joskus saatetaan pelätä, että yleisön kuuntelu tai oman vajavaisuuden myöntäminen johtaa siihen, että median oma päätösvalta heikkenee. Juttujen tekeminen vuorovaikutteisemmin ei kuitenkaan tarkoita sitä, että toimituksen päätösvalta tai toimittajan arvovalta vähenee.

Kuuntelemalla ja yrittämällä ymmärtää myös kritiikkiä voi oppia ja laajentaa omaa ajatteluaan ja ymmärrystä maailmasta, jonka kanssa on tekemisissä, mutta se vaatii nöyryyttä ja empatiaa.

Some on muuttanut medioita: aiemmin yksisuuntainen tiedonvälitys on muuttunut kommunikaatioksi yleisön kanssa, eivätkä mediat enää voi elää irrallaan sosiaalisesta mediasta. Median tapaa käsitellä asioita seurataan tiiviimmin, ja yleisöllä on suora väylä kommunikoida ja antaa palautetta median tekijöille, kuten toimittajille.

Joskus erilaiset kohut saavat kohtuuttomia mittasuhteita somessa ja välillä tuntuu, että virheiden tekeminen on someaikakaudella suorastaan fataalia. Parhaimmillaan sosiaalinen media kuitenkin mahdollistaa journalistien ja yleisön keskustelun jostain yhteiskunnallisesta aiheesta.

Kokonaan oma ilmiönsä on vihapalaute, joka on vahvasti sukupuolittunutta: julkisesti toimivat naiset joutuvat kohtaamaan paljon enemmän uhkailua ja asiattomuuksia. Tällainen ei ole “normaalia kritiikkiä”, joka kuuluu toimittajan työhön. Hyökkäyksen kohteeksi joutuminen vaikuttaa työkykyyn ja saattaa lamaannuttaa.

Päätoimittajien tai muiden valtapositiossa olevien tulisi luoda työyhteisöihin toimintamalleja ja mekanismeja, joilla tuetaan toimittajia ja freelancereita tällaisissa hyökkäystilanteissa tai vaikkapa rikosilmoituksen tekemisessä siten, että he eivät jää yksin tilanteen kanssa. Entä jos jutun myötä haastateltava joutuu vihapuheen kohteeksi? Kuinka toimitus seisoo tarinoidensa takana ja voi tukea uhria?

#Arvot

Mitkä arvot ohjaavat meitä?

Journalismilla on paljon hyviä tavoitteita, kuten oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo. Lähes kaikki Suomen journalistiset mediat ovat sitoutuneet esimerkiksi yhdenvertaisuuden edistämiseen. Myös yleisöjen ja kuluttajien on helpompi luottaa mediaan, kun sillä on selkeästi julkilausutut tavoitteet ja arvot. Lisäksi monelle toimittajalle syy työskennellä alalla on liberaali arvo- ja aatepohja.

Mutta miten arvot näkyvät käytännössä?

Tarvitaan rohkeutta kuunnella arvoja sekä arvopohjaista johtajuutta. Jos vain tasapainoillaan eri näkökulmien välillä, on vaarana kadottaa arvot. Ei ole arvoja, on vain näkökulmia. Haastatteluissa viitattiin esimerkiksi äärioikeiston saamaan tilaan ja näkyvyyteen mediassa, jossa ei aina olla selkeästi asetuttu puolustamaan ihmisoikeuksia:

“Jos ne tavotteet on lähinnä kaupallisia, että saadaan vähän enemmän ihmisiä lukemaan tai katselemaan, niin sillon jos vastakkain on nyt vaikka ihmisoikeudet ja kaupalliset tavoitteet, niin ne ihmisoikeudet ihan varmasti häviää, jos ei niitä jotenkin oteta vahvemmin. Ja jos ei niil oo sitä selkeetä tukea sieltä ihan johdon tasolta.”
– ote mediatutkijan haastattelusta

Toimittajan ideaalina on olla ulkopuolinen tarkkailija, mutta onko se koskaan täysin mahdollista? Mediassa helposti vahvistetaan olemassa olevia valtarakenteita antamalla tilaa niille, joilla on jo ennestään valtaa. Oma, näennäisen neutraali positio voi toistaa vahvasti vallitsevaa ideologiaa vaikkapa ydinperheestä.

“Mutta just se, että kun me on totuttu et se objektiivisuus tarkoittaa tiettyjä, neutraaleina pidettyjä asioita, mut kun ei ne oo neutraaleja. Sehän tässä just on, että miten tietynlainen talousideologia vaikka on saatu löytyä läpi neutraaliksi.”
– ote mediatutkijan haastattelusta

“Kyllähän kaikella medialla joku agenda on. Että se voi olla sit se kaupallinen agenda, se on ihan yhtä lailla agenda. Et jotenki sitä, se on ihmeellinen myytti, että sillon ei muka mitään arvoja olis.”
– ote mediatutkijan haastattelusta

Muutoksentekijät – kohti kestävämpää journalismia

Millaisena median tulevaisuus näyttäytyy omaehtoisen, vahvasti arvopohjaisen mediatoimijan näkökulmasta? Ruskeiden Tyttöjen toiminnanjohtaja Jasmina Amzil ja RARE Median toimitusjohtaja Vilma Rimpelä keskustelevat siitä, millaista on pyörittää omaa medialaboratoriota ja luovia murroksessa olevan media-alan ristiaallokossa. He peräänkuuluttavat inhimillisempää ja inklusiivisempaa toimintakulttuuria media-alalle.

VILMA: Aloitetaanko meistä? Miksi sä oot lähtenyt tekemään mediaa?

JASMINA: Se, miten päädyin media-alalle, liittyy alunperin kasvatukseeni. Meidän isä aina hoki meille: ole utelias, ole utelias. En lapsena ymmärtänyt, mitä hän sillä tarkoitti ja miksi se piti sanoa aina suomeksi, vaikka muuten puhuttiin lähinnä ranskaa; jotain tärkeää siinä lauseessa oli. Tutkimisesta ja asioiden ymmärtämisestä tuli kuitenkin iso osa sitä, miten mä olen maailmassa.

Nuorempana en nähnyt itseäni journalismissa, tai jos näin, olivat representaatiot ulkomaisia ja liittyivät yleensä johonkin vaaralliseen. Ihmiset, joihin samaistuin, joutuivat totuuden puhumisesta vaikeuksiin. Ajattelinkin nuorena, että koska olen kasvanut “vapaassa maassa”, voisin käyttää sen vapauden täällä, ja kertoa ympäröivästä maailmasta. Aika nopeasti ymmärsin, ettei se tietenkään ole niin yksinkertaista.

Rasismin ja seksismin kaltaiset ongelmat, joita kohtasin lapsena ja kouluikäisenä, seurasivat korkeakouluun ja sitten työelämään. Ymmärrys yhteiskunnan epäkohdista kasvoi. Myös Suomessa journalismi kohtaa vastarintaa, ja toisaalta epäkohdat ulottuvat myös journalismiin itsessään.

Samat asiat, jotka ovat työntäneet minua mediasta poispäin, ovat kuitenkin myös vetäneet sitä kohti ja inspiroivat. Päädyin media-alalle muiden nuorten naisten rohkaisemana. Ensin kirjoitin kauppiksessa ollessani tiedekunnan lehteen kannanoton. Löysin Ruskeat Tytöt Median siinä kohtaa, kun Koko Hubara, Caroline Suinner, Ervin Latimer ja kumppanit olivat sitä perustamassa. Miten sä oot päätynyt Rareen?

VILMA: Kuva ja kuvalla kertominen, erilaiset dokkarit, herääminen yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja toisaalta tarve purkaa omaa inspiraatiota sekä maailmantuskaa tekemiseen veivät opiskelemaan valokuvaa Lahden muotoiluinstituuttiin. Siellä jonkin sortin aktivisti alkoi herätä sisälläni. Kun muut käsittelivät tosi arkisiakin aiheita, huomasin haluavani itse käsitellä esimerkiksi sotaa ja pakolaisuutta. Oli tarve haukata kauhean isoja paloja, mutta samalla aktivismi tuntui vieraalta. Halusin tehdä jotain, missä mun osaamisesta voisi olla apua.

Rare syntyi niin, että vuoden 2018 alussa todettiin kaveriporukassa, johon kuului paljon median ja kulttuurialan tekijöitä, että olisi kivaa työskennellä yhdessä. Meidän nykyinen päätoimittaja Orna Ben Lulu ehdotti oman median perustamista, mikä tuntui kreisiltä idealta.

Lähdettiin tekemään inspiroituneina kansainvälisestä mediasta ja puhtaasti tarpeesta luoda mediaa, joka resonoisi nuorelle yleisölle. Uutisraivaaja-kilpailusta saatiin paljon sparrausta ideaan ja tajuttiin, että meitä yhdistävän aktivistivimman voisi purkaa tekemällä täysin kestävään kehitykseen perustavaa mediaa. Asiat eskaloituivat aika nopeasti, kun voitettiin kilpailu ja musta tuli toimitusjohtaja.

JASMINA: Samaistun eskaloitumiseen – kun RT syntyi, haluttiin tehdä vähän kaikkea ja asioita tapahtui nopeasti. [nauraa]

VILMA: Asioilla on välillä tapana mennä niin [nauraa]. Mitä media-alalle kuuluu tällä hetkellä sun ja Ruskeiden Tyttöjen vinkkelistä ja mitä teillä on työn alla?
Ala muutoksessa – mitä tapahtuu?

JASMINA: Onhan tää mielenkiintoista aikaa media-alalla, kun mediatalot kamppailevat olemassaolosta, lehdet lopettavat ja käydään keskustelua siitä, mikä on Yleisradion ja kaupallisten medioiden kilpailuasetelma. Isoja asioita tapahtuu isoissa paikoissa, ja huomaan pyöritteleväni usein kysymystä: miten tehdä tätä työtä kestävästi? Se on toisaalta kysymys ihan kaikilla, mutta varsinkin meidän kaltaisella medialla, joka keskittyy valmiiksi haastavalla kentällä aliedustettujen ihmisten näkökulmiin. Miten vähemmistömedia selviää tällaisessa ristiaallokossa?

Nämä ovat taustalla olevia suuria kysymyksiä tällä hetkellä, kun tehdään taas tauon jälkeen Ruskeat Tytöt Mediaa. Pyrimme löytämään tapoja tuoda yhteen kiinnostavia media- ja kulttuurialan tekijöitä sekä luomaan omista lähtökohdistamme keskustelua ja ymmärrystä. Toimintamme fokus on ihmisistä, hankkeista ja apurahoista riippuen ollut Ruskeat Tytöt Mediassa sekä RT LIT Akatemiassa, joista jälkimmäisessä etsimme median ja kirjallisuuden pariin uusia tekijöitä kurssitoiminnan ja mentoroinnin avulla. Jatkuvasti kuulostellaan, miten ja missä muodossa jatketaan tästä eteenpäin.

VILMA: Toi median ristiaallokko, samaistun siihen tosi paljon. Mehän mahtipontisesti todettiin Uutisraivaajassa, että me ratkaistaan tämä media-alan ansaintamallin ongelma. Ja se oli varmaan syy, miksi Helsingin Sanomain Säätiö lähti meitä tukemaan. Ei tässä ihan helpointa palaa kakkua olla haukattu. Etenkin kun puhutaan nuoren yleisön saavuttamisesta, joka on koko media-alan näkökulmasta tosi vaikea yleisö ja monesti perinteisen journalismin ulottumattomissa. Mutta kun tajuaa, että koko media-ala on tämmöisessä ihmeellisessä vaiheessa, ei ole yksin. Koetko, että media-ala olisi muuttunut sinä aikana, kun te olette tehneet Ruskeita Tyttöjä? Jos on, niin miten?

JASMINA: Me ollaan aina keskitytty kysymykseen, ketkä tekee mediaa ja ketkä ei? Miten se vaikuttaa siihen, millaista mediaa tehdään? Ollaan vielä nuori toimija, joka syntyi tarpeeseen laajentaa ruskeiden ihmisten representaatioita suomalaisissa ja pohjoismaisissa medioissa. Kun keskitytään tällaiseen ongelmaan ja aiheeseen, tuntuu usein siltä, että mikään ei muutu.

Mutta jos katsotaan muita ilmiöitä ja media-alaa ylipäätään, niin totta kai on muutosta. Samaan aikaan kun toisaalla mennään yhä enemmän kohti klikkien kalastelua, toisaalla on syntynyt hankkeita hitaan journalismin puolesta. Näen paljon yritystä pitää kiinni merkityksellisyydestä, arvopohjasta ja ylipäätään siitä, mitä journalismi on ja miksi se on tärkeää.

Näen sekä myönteisenä asiana että haasteena sen, että kuka tahansa voi tehdä mediaa nykypäivänä. Me ollaan perustettu oma media ja sitä kautta saatu myös muutettua yhteiskunnallista keskustelua. Ei tietenkään yksin, se on monen tekijän yhteissumma. On tosi tärkeää, että kynnys päästä ääneen ja osallistua on pienempi.

Silti mä olen huolissani perinteisen median säilymisestä ja sen arvostuksesta, varsinkin nuorten kohdalla. On hälyttävää, jos ei tunnisteta, mikä on mediatalon ero suhteessa vaikkapa Instagramiin tai YouTubeen. Mikä sisältö on “legit” ja mikä ei. Toisaalta näen hyvää siinä, ettei tekeminen ole niin kankeaa. Journalismi kärsii, jos ainoastaan jokin vanha, kuiva ja samanlainen on aina vain se oikea tapa tehdä. Teette Raressa tärkeää työtä tässä.

Monimuotoisuudelle on yhtä enemmän kysyntää, mutta eri asia on, näkyykö muutos konkreettisesti ja mitkä ovat oikeasti kestäviä tapoja muutoksen tekemisessä. En ihmettele, että isot mediatalot sanovat, että eihän tänne hae ketään (vähemmistöistä). Tunne siitä, kuulutko tähän keskusteluun vai et, muodostuu aikaisessa vaiheessa ihmisen elämää. Senkin takia koen RT LITin kaltaiset projektit ja yhteistyön jatkamisen erilaisten organisaatioiden kanssa tärkeinä: koulun ja koulutuksen merkitys osallisuuden vahvistamisessa on iso. Miten itse näet muutoksen?

VILMA: Se, mitä te teette RT:llä on todella tärkeää ja mekin ollaan Raressa yhä enemmän herätty koulutuksen ja mediakasvatuksen edistämisen tärkeyteen, osin tämän oppaan taustalla olevan RARE X Diversity-tutkimuksen myötä, mutta myös jo aiemmin.

Katson itse media-alaa uuden tyypin näkökulmasta, koska kiinnostuksesta huolimatta olen ajatellut, että ilman akateemista koulutusta mun ei edes kannata yrittää toimia alalla.

Sukeltaminen media-alaan ja journalismiin on saanut miettimään esimerkiksi sitä, miten kestävän kehityksen, ilmastonmuutoksen ja ekokriisin aiheista puhutaan. Erityisesti nuorten kohdalla ilmastoahdistus ja ilmaston aiheuttamat vaikeat tunteet ovat todellisia. Lisäksi moninaisuuden puute mediassa on noussut esille, kun ollaan tehty Kenen tietoo-opasta. Projekti ollut pitkä ja opettavainen tie.

Vaikka välillä kokee olevansa aika yksin näiden aiheiden kanssa, moni media-alan tekijä kokee ne oleelliseksi ja tärkeiksi. Maailmantuskaa helpottaakseni koetan keskittyä kaikkiin siisteihin juttuihin, mitä jengi tekee, nähdä ja tukea niitä. Haluaisin uskoa, että ollaan menossa parempaa kohti.

Viime vuonna haastatellessani nuoria ilmastoaktivisteja huomasin selkeästi turhautumisen ja nuorten väsymisen vaikuttamiseen. Olisi tosi tervetullutta kuulla enemmän puhetta siitä, että tämä on todella uuvuttavaa aikaa meille kaikille. Muutostyön puskeminen ja tunne siitä, että mikään ei riitä vaikka kuinka tekee, vaatii lempeyden ja armon löytämistä.

JASMINA: Oon huomannut samaa taisteluväsymystä. Huolestun etenkin, kun näen itseäni nuoremman ihmisen väsyvän. Vähemmistöstressiin liittyy tietenkin lisäksi se, että ei ole samalla tavalla paikkaa jossa voisi vain olla. Aktivismin voi periaatteessa lopettaa, mutta et voi ikinä lopettaa olemasta esimerkiksi rodullistettu ihminen. Asioita tapahtuu sinulle jatkuvasti, ihan sama, minne menet. Se, että mä haluan vaan olla ja tehdä asioita lähtökohdistani, nähdään itsessään jo radikaalina. Tämä yhdistettynä siihen, että olet aktiivinen ja yrität muuttaa asioita, ja vieläpä uudistaa niitä muutoksen tekemisen tapoja – se on välillä liikaa.

Mä oon miettinyt tosi paljon sitä, että miten tässä systeemissä pystyy edes tekemään semmoista mediaa, jossa kynnys tekemiseen on matala. Ei pitäisi olla niin, että mukaan pääsevät vain ne, joilla on voimavaroja, jotka jaksavat parhaiten. Tekin olette Rarella päätyneet tekemään mediaa omalla porukalla, ettekä vaikkapa isommissa mediataloissa. Voisitko sä nähdä, että te olisitte joskus osana jotain isompaa ja perinteisempää?
Yksin vai yhdessä?

VILMA: Hyvä kysymys. Me ollaan Rarena haluttu tehdä eri medioiden kanssa yhteistyötä ja tutkia meidän tekemisen tapoja suhteessa muihin. Syy siihen, miksi me ollaan lähdetty tekemään itsenäisesti eikä jonkun mediatalon kautta, on se, että ollaan haluttu työskennellä omaehtoisesti ja rajoituksetta. Mokailla, tutkia ja löytää. Medialaboratorio terminä kuvastaa hyvin sitä meidän tapaa tehdä, että me vaan tutkitaan ja tyypataan ja katsotaan, toimiiko vai ei. Siinä on ihana rauha.

Tässä opasta varten tekemässämme tutkimuksessakin on noussut esiin se, että yhdeksi moninaisuuden esteeksi mediataloissa koetaan juuri kiire. Haluanko mä työskennellä paikassa, jossa on koko ajan hirveä kiire? On tietysti tosi etuoikeutettua huudella, kun meidän toiminta pyörii tällä hetkellä paljon Helsingin Sanomain säätiön tuella. Mutta ollaan haluttu hyödyntää tämä mahdollisuus tehdä rauhassa ja tutkia uudelleen niitä systeemejä, purkaa tekemisen tapoja palasiksi. Miten me tehdään henkilökuvaa, miten me tehdään haastatteluja, miten me rakennetaan syvällisempiä representaatioita? Siihen menee aikaa, että pääsee kärryille toisen ihmisen keloista, ja että luova prosessi käydään yhdessä läpi.

Lehtitalossa kuvanneena tiedän, että kolmet kuvaukset päivässä on ihan erilainen realiteetti. Vaikka kunnioitan tekijöitä, mietin silti, voisiko kiireettömyyttä löytää. Mitä jos uudelleen priorisoinnin kautta löydettäisiinkin yhä parempia ja kestävämpiä, sensitiivisempiä tapoja tehdä mediaa? Mistä pitäisi luopua, ja ollaanko siihen valmiita? Nähdäänkö sellaisessa arvoa? Omassa tekemisessä haluan, ettei näitä arvoja kyseenalaistettaisi.

Pitkän linjan journalisteilla on osaamista, jota ei voi saada muuta kuin vuosien työllä. Kaipaisin sen rinnalle yhteistä, sparraavaa ja rohkaisevaa säveltä. Että hei, sun näkökulma on tervetullut, vaikka se onkin täysin vieras meille. Itsensä kokeminen arvokkaaksi, eikä osana jotain hierarkiaa, jossa saa puhua vain tietyssä pisteessä, olisi tärkeää.

JASMINA: Samaistun vahvasti ideaan medialaboratoriosta myös RT:n osalta. Meihin on sisäistetty tapa, miten me katsotaan maailmaa ja miellytetään sitä, mikä on normi. Varsinkin aliedustettuun ryhmään kuuluvalle ihmiselle, joka ei vielä ole kirjoittanut paljon julkisesti, ja vaikka olisikin, voi olla ihan uutta, että pyydetään kirjoittamaan “meiltä meille”. Sen ymmärtäminen, että voi kirjoittaa myös yleisölle, jolle aiheita ei tarvitse juurta jaksaen selittää, on itsellenikin joka kerta prosessi. En aina onnistu laittamaan opettamista ja miellyttämistä sivuun ja keskittymään siihen, mikä on oman kokemukseni ydin.

Sama ilmiö näkyy myös silloin, kun halutaan lisätä monimuotoisuutta ilman, että se on sisäänkirjoitettu toimintatapoihin. Monimuotoisuus saattaa näkyä ensin ruskeina ihmisinä, jotka puhuvat pelkästään rasismista tai ruskeuden kokemuksesta. Sekin liittyy kiireeseen ja resursseihin. Jos sulle annetaan yksi paikka, yksi mahdollisuus ja pieni määrä resursseja, yleensä käytät sen siihen, mikä on ensisijaisen tärkeää. Sitten jos annetaan aikaa ja resursseja ympärille, niin voit päästä siihen, että tutkit ja mietit, kokeilet.

Monimuotoisuuden puutteessa on lopulta kyse kohtaamisongelmasta: tekijäkunnan pitäisi tuntea sekä itsensä, että yleisönsä. Mutta onko ratkaisu se, että meillä on monia pieniä toimijoita? Onko perinteisissä rakenteissa mahdotonta tehdä sitä, mitä haluaa tehdä, tai ylipäätään puhua kaltaisellensa yleisölle?

VILMA: Niinpä. Muualla maailmassa esimerkiksi isommat mediatalot ovat lähteneet tukemaan startup-medioita. Tukholmassa oli sellainen Metro-lehden keissi, jossa lähdettiin tukemaan nuorta porukkaa, joka halusi tehdä sisältöä omalla äänellään. He saivat oman aukeaman ja lopulta oman lehden.

Tällaiset rohkeat avaukset voivat johtaa mielenkiintoisiin juttuihin. Isot mediatalot tekevät rohkeita valintoja jo nyt, mutta pystyisikö sitä yhdistämään omaehtoisuuteen ja vapauteen poiketa normista? On aika paljon vaadittu, että pitäisi tehdä samaan aikaan alaa uudistavaa ja mullistavaa työtä, ja sitten pitäisi vielä keksiä koko ajan bisneksiä, tehdä rahaa.

JASMINA: Toivoisin media-alalle lisää yhteistyötä ja avoimuutta: avataan ovia ja opitaan toisiltamme. Siinä ei pitäisi olla mitään erikoista tai hienoa, että me tehdään nuorille mediaa, tai että me huomioidaan myös vähemmistöyleisöt, mikä on siis iso määrä ihmisiä Suomessa. Valitettavasti sekin on jo muutosta tässä ajassa, että me tehdään journalismia naisten toimesta.

Meillä on paljon opittavaa ihmisiltä, jotka ovat olleet alalla pitkään. Mutta uskallan väittää, että myös pitkän linjan tekijöillä on paljon opittavaa meiltä. Muutos vaatii sen, että se tehdään yhdessä ja tulemme toisiamme vastaan. Visio ei voi tulla vain ylhäältä alaspäin. Kun joku sanoo, että tästä tehdään juttu ja se tehdään näin, on siihen vaikea tuoda enää uutta ja freesiä näkökulmaa. Eikä auta, että lisäät sinne ruskean emojin. [nauraa]

VILMA: Kyse on dialogista tai jopa laajemmasta keskustelusta valmiiksi määriteltyjen raamien ja kehyksien sijaan.Mikä olisi sun mielestä ihanteellinen tai utopistinen mediaympäristö?

Unelma paremmasta

JASMINA: Ensimmäisenä tulee mieleen iso joukko ihmisiä tekemässä paljon erilaisia juttuja! Kaipaan myös proaktiivista tekemistä reaktiivisuuden sijaan. Usein kun vähemmistöihin liittyvät kysymykset nousevat mediaan, samat asiat toistetaan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, eikä me välttämättä opita yhtään mitään.

Kertakäyttökulttuuri, mikä meillä on muutenkin, pätee myös mediaan. Sen takia itselleni utopistinen media olisi sellaista, joka kestää aikaa. Totta kai uutiset ovat tärkeitä, mutta taustoittaminen niissäkin sitoo uutisen kontekstiin: se kertoo myös, mitä on ollut, mitä tulee olemaan ja mitä on nyt.

Ja kyllä mäkin kaipaan hitautta siihen, vaikka oonkin aika nopea liikkeissäni ja saan siitä palautettakin. Hitaus on itsellekin oppimisprosessi. Mitä sulle tulee mieleen utopistisesta mediasta?

VILMA: Samaa mieltä, että tottakai uutisia pitää tehdä. Mutta se, että saa rauhassa syventyä aiheeseen, että siihen on tilaa ja että ajan ottamista arvostetaan. Tässä varmaan tullaan paljon, paljon syvempiin kysymyksiin, että miksi sitten on koko ajan kiire. Jos puhutaan utopiasta, niin siellä sitä rauhaa olisi tehdä ja sitä kautta hyvinvointi lisääntyisi tekijäkunnassa. Mä uskon, että sitä kautta myös ne sisällöt olisi yhä hienompia kuvia tästä todellisuudesta, koska sitä journalismin pitäisi pystyä tekemään, reflektoimaan tätä yhteiskuntaa.

Keskustelemassa:

Jasmina Amzil on Ruskeat Tytöt ry:n toiminnanjohtaja, KTM, median ja markkinoinnin sekatyöläinen, isosisko, pikkusisko, ystävä ja kumppani.

Ruskeat Tytöt Media on Ruskeat Tytöt ry:n verkkojulkaisu, joka on sitoutunut keskittämään ja normalisoimaan Ruskeiden naisten ja aliedustettua sukupuolta olevien ihmisten näkökulmia suomalaisessa ja pohjoismaisessa mediassa.

Vilma Rimpelä on RARE Median toimitusjohtaja, visuaaliseen kulttuuriin intohimoisesti suhtautuva valokuvaaja, innokas ulkoilija, sisko, tytär, kumppani ja ystävä.

RARE Media on uuden sukupolven mediatalo, joka tuottaa journalistista sisältöä kestävän kehityksen tavoitteiden lähtökohdista. RARE on Suomen ensimmäinen pelkästään sosiaalisessa mediassa julkaisuja tuottava journalistinen media, joka kuuluu Julkisen sanan neuvoston itsesääntelyn piiriin.

Teksti: Ruskeat Tytöt ja RARE Media

#Yhdenvertaisuus

Työkalupakki sensitiivisempään journalistiseen työhön

Oletko kiinnostunut uusista tavoista rakentaa luottamusta haastateltavan tai kuvattavan kanssa? Haluatko saada moninaisuutta huomioivia työvälineitä toimitustyön eri tilanteisiin ja erityisesti sensitiivisten aiheiden käsittelyyn sekä edistää inkluusiota media-alalla?

Kokeile täydentää työskentelyäsi toimittajan sensitiivisen työmetodin avulla. Se on eräänlainen check-list journalistisen tuotantoprosessin eri vaiheisiin.

Metodin tarkoituksena on herkistää huomaamaan ja purkamaan meissä jokaisessa tapahtuvia automaattisia ajattelumalleja, jotta yleisölle voitaisiin tuottaa yhä kiinnostavampaa journalismia.

Monet metodin työtavoista ovat varmasti useimmilla toimittajilla jo työkalupakissa, mutta tähän osioon on koottu yhteen kokonainen toimitus- ja tuotantoprosessi.

Metodia voi hyödyntää osana toimituskäytäntöjä, haastattelu- ja kuvaustilanteita ja niiden ympärillä tapahtuvaa työtä. Erityisesti se sopii henkilöhaastattelujen ja erilaisten ilmiöiden käsittelyyn, mutta työtapojen avulla myös uutisjutuista voidaan saada moniulotteisempia.

Työskentelymetodia varten on haastateltu toimittajia, kuvaajia ja kuvatoimittajia sekä sitä on hyödynnetty ja kehitetty RARE Median toiminnassa.

Mikä on sinun asemasi journalismin ammattilaisena? Entä mikä on jutun kohteen asema yhteiskunnallisissa valtarakenteissa? Näiden kahden asian suhteen hahmottaminen on avain sensitiivisempään työskentelyyn ja sitä kautta yhä laadukkaampaan ja inklusiivisempaan journalismiin.

Maailma muuttuu juttu kerrallaan!

RARE metodi – Työkalupakki

SUUNNITTELU – Huomio tulokulmaan ja omaan lähtökohtaan

Miksi tämä aihe?

Tiedonvälitys on journalismin ytimessä. Juttuaihetta valitessa on hyvä miettiä syitä sen teolle ja sitä, miksi juuri tästä aiheesta on tuotettava tietoa.

I love power!

Millaisia valtarakenteita tai ennakkokäsityksiä aiheeseen liittyy? Kuinka vaihtoehtoiset tulokulmat voisivat vaikuttaa jutun sisältöön ja lopputulokseen? Oman vallan ja yhteiskunnallisen aseman hahmottaminen suhteutettuna haastateltavaan tai kuvattavaan on sensitiivisemmän työskentelyn kulmakiviä.

Kuvaajan ja toimittajan yhteistyö

Kuka tai ketkä ovat sopivimmat henkilöt tekemään juttua? Miten toimittaja ja valokuvaaja saavat kuultua toistensa näkemyksen jutusta ja sovitettua ne osaksi kokonaisuutta? Millainen on kuvaajan asema suhteessa kuvattavaan? Mitä vähemmän jutun kohteella on valtaa, sitä tärkeämpää hänen toiveensa olisi tulla kuulluksi myös kuvaukseen liittyen.

Ketä kuullaan ja mistä aiheesta?

Kenelle annetaan ääni (ja kenelle ei)? Miten haastattelujen kohteet valitaan ja mitkä asiat siihen vaikuttavat?

Mitä herkempi aihe, sitä enemmän resursseja

Erityisesti, jos kaikki juttua tekevät ovat uusilla vesillä aiheen kanssa, jutun tekoon on tärkeää varata tarpeeksi aikaa. Kiireen tunnun minimointi niin haastattelutilanteessa kuin kuvauksissa on mahdollista tehdä jo toimituksessa ennen haastattelua.

Toistanko vahingossa vanhaa levyä?

Millaisia kertomuksia, asioita ja valtasuhteita sisällöllä tuetaan? Vahvistavatko ne stereotypioita?

ESITUOTANTO JA VIESTINTÄ – Kuinka rakennan luottamusta haastateltavaan tai kuvattavaan?

Aiemmat representaatiot

Miten kyseistä aihetta tai henkilöä on käsitelty aiemmin mediassa? Miten voit osallistua näiden juttujen muodostamaan dialogiin? Pohdi myös, millaisia asenteita tai arvoja jutusta välittyy? Älä toista vahingollisia tapoja ja pohdi, voitko rakentaa uudenlaisia representaatioita omilla valinnoillasi. Kyseenalaista omia ja muiden tekemiä valintoja!

Esihaastattele!

Tee esihaastatteluita, jotta pääset rakentamaan luottamusta jutun kohteeseen mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Voisitko kysyä henkilöltä, miten hän haluaisi tulla esitetyksi ja miten hän suhtautuu hänestä tai aiheesta mahdollisesti aiemmin tehtyihin julkaisuihin? Tätä kysymystä on erityisen merkityksellistä pohtia, jos henkilön asema yhteiskunnallisissa valtarakenteissa on heikko tai jos aihe on sensitiivinen ja suppeasti edustettu mediassa.

Take your time

Haastattelun rakentaminen tapahtuu ajan kanssa. Haastateltavan kanssa näkökulmia voi pohtia yhdessä. Voitko kysyä, onko hän jo rakentanut valmiin tarinan jutulle? Jos näin on tehty, on hyvä pohtia sitä, onko tämä tarina tarpeellinen. Usein reportaaseissa ja henkilökuvissa on syytä myös haastatella muita kuin itse jutun päähenkilöitä.

Apua avoimista kysymyksistä

Haastattelukysymysten luontiin tarvitaan paljon avoimia kysymyksiä, jotta haastateltavalla on mahdollisimman paljon tilaa kertoa asiansa ja tarinansa tarpeeksi kattavasti. Avoimessa kysymyksessä kysytään haastateltavan mielipidettä aiheesta sen sijaan, että hän voisi vastata väittämään kyllä- tai ei-vastauksella. Tavoitteena on pyrkiä dialogisuuteen, jossa haastateltavan kokemukset otetaan huomioon. Avointen kysymysten käyttäminen ehkäisee toimittajan ennakkoajatuksien pohjalta tapahtuvaa tiedostettua tai tiedostamatonta ohjailua ja antaa valtaa haastateltavalle kertoa tarinansa itse.

Sensitiivisen lähestymistavan ei tarvitse tarkoittaa sitä etteikö haastateltavaa tulisi kuulla mahdollisimman syvällisesti tai uskaltaa kysyä häneltä vaikeitakin kysymyksiä. Avointen kysymysten rinnalla runsaat jatkokysymykset auttavat tutkimaan juttuaihetta perusteellisesti. Anna kuitenkin haastateltavalle tilaa tuoda käsittelyyn ne asiat, jotka hän on valmis tuomaan esille.

Ole auki

Luottamus on keskiössä hyvässä henkilökuvassa. Ole rehellinen omista motiiveistasi ja kokeile antaa itsestäsi irti jotain henkilökohtaista, jos se tuntuu luontevalta. Tämä voi auttaa laskemaan mahdollisen muurin sinun ja jutun kohteen välillä. Käy jutun työprosessit läpi kuvattavan tai haastateltavan kanssa, jotta hän ymmärtää, mihin on lähdössä mukaan. Jos sinulla on toiveita jutun kuvauksen suhteen, kommunikoi niistä kuvattavan kanssa, jottei ideat tule yllätyksenä.

KUVAUS- JA HAASTATTELUTILANNE – Mistä sensitiivisyys rakentuu?

Dialogisuus

Dialogisuus on keskiössä sensitiivisemmässä journalistisessa työskentelyssä. Omat ambitiot voivat kulkea mukana, mutta ne eivät voi olla ainoa syy jutun tekemiseen. On vanhanaikaista ajatella, että journalismi pyhittää kaikki keinot. Minkä kustannuksella olet toteuttamassa visiotasi?

Avoimet kysymykset – again

Suosi avoimia kysymyksiä tässäkin työvaiheessa. Haastattelu- ja kuvaustilanteessa voi lisätä dialogisuutta esimerkiksi avaamalla omia kokemuksia ja näyttämällä jotain itsestään, jos tämä tuntuu luontevaltaa. Tämän kautta voi syntyä hedelmällistä keskustelua ja läpinäkyvyys jutun tekemisestä lisääntyy.

Kiire seis!

Pyri tekemään kuvaus- ja haastattelutilanteesta mahdollisimman kiireettömän tuntuinen niin itsellesi kuin jutun kohteelle. Rauhallinen ilmapiiri on oleellista luoda koko työryhmään tilanteessa, sillä kireys tarttuu helposti ihmisestä toiseen.

Always learning

Ole avoin oppimaan uutta. Sinun tehtäväsi on kuunnella ja käyttää valtaa ja ammattitaitoasi harkiten ja vastuullisesti.

JÄLKITUOTANTO – Miten editointi voi vaikuttaa jutun sensitiivisyyteen?

Stereotypiat roskiin

Myös tässä työvaiheessa on tärkeää huomioida, ettet toista vahingollisia tai harhaanjohtavia stereotypioita kuvavalinnoissa, leikkauspöydällä ja tekstissä vaikkapa sanavalinnoilla. Jos olet epävarma, kysy sinua aiheesta enemmän tietävältä apua.

Näkökulman moninaisuus

Kun juttu on valmis, luetuta se mahdollisuuksien mukaan vielä jutun kohteella. Voisiko kuvia myös näyttää hänelle ennen julkaisua? Päätösvalta julkaisusta pysyy yhä toimituksessa, mutta jutun kohde tulee kuulluksi näin koko prosessin ajalta ja hänen näkökulmansa tunnistetaan ja otetaan huomioon.

Tarinat eivät pidä aina paikkaansa! Sensitiivisyys ei tarkoita sitä, etteikö toimittajan ja kuvaajan tehtävä ole asioiden kriittinen tarkastelu. Työprosessin aikana on punnittava omien motiivien lisäksi myös haastateltavan tai kuvattavan motiiveja. Tämä on kuitenkin lähtökohta, jonka journalistit kohtaavat lähestymistavasta riippumatta.

Viimeinen vilkaisu valtaan

Vallan suhteuttaminen tässäkin työvaiheessa on tärkeää: Onko jutun aiheena esimerkiksi nuori henkilö, joka ei ole ennen tullut kuulluksi mediassa vai poliitikko, joka käyttää ammatissaan paljon valtaa ja työskentelee julkisuuden kanssa?

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty

Esituotannon ja esihaastattelujen merkitys palkitaan usein työn lopussa eheänä kokonaisuutena.

Vieraskynät

Tieto lisää tuskaa turvaa

Oletko koskaan kuullut menestyvästä jalkapallojoukkueesta, jossa jokainen pelaaja on hyökkääjä? Vaikka taitoa olisi kuinka paljon, mutta pelkästään maalin tekemiseen, puolustus pettää eikä pelissä voida voittaa. Katso ympärillesi: jos työpaikallasi tai tiimissäsi kaikki henkilöt näyttävät samalta ja käyttäytyvät suurin piirtein kuten sinä itse, saatat pelata kuvaamaani FC Hyökkääjät -joukkueen paidassa

Jos kuitenkin haluat pelata voittajatiimissä, tämä osio on erityisesti sinulle. Avaan tekstissä omiin kokemuksiini pohjaten joitakin moninaisuuteen liittyviä käsitteitä. Lisäksi kerron videoilla aiheesta lisää sekä jaan vinkkejä tapoihin, joilla kuka tahansa voi edistää moninaisuutta.

Olen Dakota Robin, 30-vuotias puoliksi turkkilainen transmies. Olen syntynyt Sveitsissä, mutta kasvanut suomalaisten sotaveteraani-isovanhempien kasvattamana Lahdessa. Olen kansainvälisesti pätevöitynyt ihmisoikeuskouluttaja ja viimeisen viiden vuoden ajan olen konsultoinut yrityksiä ja yhteisöjä ympäri maailmaa siitä, kuinka luoda yhdenvertaisempaa ja kestävämpää toimintaa yhdessä.

Jaamme elinympäristömme ihmisten kanssa, jotka tulevat eri lähtökohdista ja näyttävät erilaisilta kuin oma peilikuva. Ja aina moninaisuus ei ole pelkästään ulkoisesti havaittavissa: toiset ihmiset myös toimivat sekä ajattelevat meille uusilla, joskus vieraaltakin tuntuvilla tavoilla. Jos emme uskalla kysyä tai antaa tilaa keskustelulle eroista ja yhteneväisyyksistä, ymmärryksemme muista ihmisistä pohjautuu tiedon sijasta mielipiteisiin ja uskomuksiin – ja tällöin on vaarana, että ennakkoluulot ja stereotypiat ottavat vallan.

Tiedostamalla erilaisten ihmisten kokemuksia meidän on mahdollista muuttaa kulttuuria yrityksissä, työpaikoilla ja yhteiskunnassa niin, että jokaisella on mahdollisimman mukavaa ja turvallista. Työni on pitkälti siltojen ja turvallisempien tilojen rakentamista sekä kitkattoman yhteistyön luomista. Tieto luo turvaa meille jokaiselle, sinulle sekä minulle.

Ihmiskunnan rikkaus ja menestymisen salaisuus on se, että meistä on ja tulee olemaan moneksi. Tämän osion tarkoituksena on jakaa sinulle tietoa, jotta pystyt ymmärtämään moninaisuutta paremmin. Ja kyllä, rakkaudesta lajiin, lähes 15 vuoden potkimisen jälkeen, sydämeni sykkii edelleen jalkapallolle.

Monimuotoisuus & inklusiivisuus

Monimuotoisuus tarkoittaa sitä, että joukkue on maalivahdista, puolustajista, keskikentästä ja hyökkääjistä muodostuva kokonaisuus. Tällöin joukkueesta löytyy monipuolista osaamista, vahvuuksia, eri näkökulmia ja lähtökohtia.

Inklusiivisuudella tarkoitetaan sitä, että jokainen pelaaja saa samat mahdollisuudet peliin osallistumiseen.

Jalkapallossa Fair play – Kaikki pelaa -sääntö tarkoittaa, että jokaisen on saatava yhtä paljon peliaikaa ja tilaisuuksia näyttää osaamistaan. Vaihtopenkkiä kuluttavat yhtä paljon siis valmentajan suosiossa olevat pelaajat kuin muutkin. Pelitavoista menestynein on pallon kierrättäminen pelaajalta toiselle. Pallon kiertäessä vastustajan puolustajat joutuvat hajaantumaan, jolloin luodaan pelikentälle tilaa ja täten parempia maalipaikkoja.

Tiedostamattomat ennakkoluulot

Tiesitkö, että se mitä ajattelemme vastustajien joukkueesta vaikuttaa myös omaan peliimme? Jos uskomme vastustajan olevan heikompi joukkue, pelaamme myös itse huonommin. Tämän takia yllätystappiot ovat yleisiä. Miksi tiedostamattomat ennakkoluulot ovat ansa, johon meistä jokainen lankeaa yhä uudestaan? Koska emme ole tietoisia niistä.

Aivomme lähtevät helposti toimimaan autopilotilla, jolloin suurin osa päivittäisistä toiminnoistamme, valinnoistamme ja päätöksistämme ovat automaattisia. Sen takia teemme yleensä tuttuja ja turvallisia valintoja tai päätöksiä. Pysähdymme harvemmin pohtimaan, miksi päädyimme tiettyyn valintaan. Meillä kaikilla on kuitenkin tiedostamattomia ennakkoluuloja, jotka ohjaavat meitä. Näissä tilanteissa emme yleensä edes huomaa, jos toimimme syrjivästi tai tuemme toiminnallamme syrjiviä rakenteita.

Ennakkoluulot voivat olla sekä positiivisia että negatiivisia, syrjiviä tai suosivia olettamuksia. Syrjinnän kriteereinä ne toimivat silloin, kun teemme valintoja, jotka pohjautuvat mm. sukupuoleen, liikuntakykyyn, ulkonäköön tai etnisyyteen. Itse muistan koulusta erään äidinkielen ryhmätehtävän. Valitsin omaan ryhmääni kaikki luokkakaverit, joiden kanssa pelasin fudista välitunnilla, etenkin ne jotka olivat hyviä siinä. Ilmeisesti ajattelin, että kaikki itseni kaltaiset henkilöt ja jalkapallotaiturit tulevat loistamaan myös tässä tehtävässä. Lopputulos oli tietysti toinen.

Emotionaalinen vero

Aloitin jalkapallon poikien joukkueessa viisivuotiaana. Lapsena oli helppoa kuulua joukkoon, sillä pienillä lapsilla on vähemmän ennakkoluuloja toisistaan. Tullessani vanhemmaksi aloin kuitenkin kuulla yhä enemmän kommentteja siitä, että olen erilainen kuin muut tai että olen väärässä paikassa. Kentälle meno alkoi pelottaa. Minua ahdisti, en pystynyt keskittymään harjoitteluun ja pelaamiseen, jonka seurauksena suorituskykyni laski. Emotionaalinen vero on kaikki se, mikä niin sanotusti harhauttaa sinua pelikentällä ajattelemaan pelin sijasta muita negatiivisia tunteita herättäviä asioita.

Emotionaalista veroa maksavat henkilöt joutuvat olemaan ympäristössä varuillaan ja suojelemaan itseään potentiaaliselta syrjinnältä tai epäoikeudenmukaiselta kohtelulta. Maksuvälineenä toimii henkilön oma hyvinvointi, terveys sekä mahdollisuus saavuttaa oma potentiaalinsa. Esimerkiksi työympäristössä turvattomuuden tunne, piilottelu, pelko ja häpeä vievät työntekijältä älyttömän paljon voimavaroja pois työpanoksesta. Siksi emotionaalista veroa joutuu maksamaan työntekijän lisäksi myös työnantaja sekä oma joukkue.

Joukkueen hyvinvointi buustaa mestarisuorituksiin

Tiedätkö sen inspiroivan tunteen kun olet samassa tilassa ihmisten kanssa jotka huokuvat intoa, onnellisuutta, itsevarmuutta sekä hyvää tahtoa? Tuntuu kun saisi ekstra-annoksen hyvää energiaa myös omaan päivään. Me kaikki haluamme ympäröidä itsemme hyvinvoivilla ihmisillä, joiden energia leviää myös meihin tai organisaatioomme. Avoin, turvallinen ja tukeva työympäristö on jokaisen yksilön eduksi sekä koko joukkueen eduksi. Kun jokaisella on mahdollisuus voida hyvin, se näkyy koko tiimin suoriutumisessa.

BIO

Dakota Robin on kansainvälinen ihmisoikeuskouluttaja ja puhuja. Dakota on transmies, joka ammattitaidollaan ja omalla tarinallaan yhdistää ihmisiä rikkomalla ennakkoluuloja ja vanhoja rakenteita. Dakota on kouluttanut vuosia eri alojen ammattilaisia, kuten lääkäreitä, poliitikkoja, psykologeja, kouluhenkilökuntaa sekä isoja kansainvälisiä yrityksiä siitä, kuinka voimme toimia paremmin itsemme ja muiden kanssa. Hän on erikoistunut monimuotoisuuteen, inklusiivisuuteen sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin liittyviin kysymyksiin.

Dakota tunnetaan energisenä sekä inspiroivana nuorena suunnannäyttäjänä, joka levittää hyvää tahtoa ja rohkeutta ihmisiin sekä yhteiskuntaan.

Vammaisuuden stereotypiat mediassa hidastavat vammaisten ihmisten oikeuksien toteutumista

Perinteisellä medialla on keskeinen rooli tiedon välittäjänä, osana julkista keskustelua, agendan rakentajana ja näkökulmien valitsijana. Tiedonvälittäjän asema korostuu sellaisissa aiheissa, jotka eivät ole yleisölle tuttuja tai, joista he eivät saa suoraa tietoa. Median luoma kuva vammaisuudesta ja vammaisista ihmisistä on merkityksellinen muun muassa siksi, että moni muodostaa kuvansa vammaisuudesta täysin median kautta saatujen mielikuvien perusteella. Näin on, koska vammaiset henkilöt ovat syrjässä yhteiskunnasta liian monella elämänalueella, kuten työelämässä.

Poissulkevia asenteita vammaisia henkilöitä ja vammaisuutta kohtaan esiintyy ja on esiintynyt kaikissa yhteiskunnissa läpi historian. Länsimaissa vammaisuus on pitkään nähty ja nähdään osittain edelleen henkilökohtaisena tragediana ja epäonnistumisena. Tätä mielikuvaa on yritetty muuttaa 1960-luvulta lähtien, jolloin vammaisaktivistit alkoivat vaatia vammaisille henkilöille oikeuksia. Päätavoite oli saada yhteiskunta muuttamaan näkemystään siitä, miten vammaisuus tulisi ymmärtää: ei lääketieteellisenä ongelmana vaan poliittisena ja yhteiskunnallisena kysymyksenä.

Asenteet vammaisia ihmisiä kohtaan muodostuvat median kautta

Media on tässä yhteiskunnallisessa kehitysvaiheessa tärkeässä roolissa. Sillä miten vammaiset henkilöt esitetään mediassa, on valtava vaikutus siihen isompaan ja hitaampaan liikkeeseen, joka vaikuttaa sekä vammaisten henkilöiden omakuvaan että heidän asemaansa yleisesti yhteiskunnassa. Koska vammaiset usein esitellään mediassa yhä vain nimenomaan vammaisuuteen tai esteettömyyteen tai vammaispalveluihin liittyvässä kontekstissa, se jo osaltaan muokkaa asenteita vammaisia ihmisiä kohtaan, muuta myös vammaisten henkilöiden minäkuvaa lapsuudesta ja nuoruudesta lähtien ja vaikuttaa siihen, miten vammaiset henkilöt näkevät itsensä, tulevaisuutensa ja asemansa yhteiskunnassa. Muutosta tähän toisi se, että vammaiset näkyisivät myös haastateltavina ja asiantuntijoina muissa kuin vammaisasioissa: työntekijöinä, opiskelijoina, asiantuntijoina, palveluiden käyttäjinä siinä missä muutkin.

Yhdenvertaisuusvaltuutetun tekemässä selvityksessä vammaisten henkilöiden kokemasta syrjinnästä (Yhdenvertaisuusvaltuutettu, 2016) yli puolet vastaajista totesi, asenneilmapiirin vammaisia henkilöitä kohtaan olevan Suomessa huono tai erittäin huono. Kun selvityksen tuloksista keskusteltiin julkaisuseminaarissa, moni nosti esiin median roolin ilmapiirin muokkaajana. Negatiiviset asenteet ja ennakkoluulot elävät osittain siksi, että joukkoviestimet toistavat niitä.

Vammainen ihminen on mediassa joko uhri tai sankari

Tutkimustieto siitä, miten vammaisia henkilöitä ja vammaisuutta kuvataan mediassa, on aika yhtenäistä, ja negatiivisen kuvan yleisyys on ilmeinen. Media antaa vääristyneen kuvan vammaisista henkilöistä, vammaisuudesta ja vammaisten henkilöiden syrjintäkokemuksista, ja tämä vääristynyt mediakuva on osa vammaisten henkilöiden kokemaa rakenteellista syrjintää. Vammaisten henkilöiden kohtaamat asenteet eivät ainoastaan kumpua yksilöiden ennakkoluuloista vaan ovat rakenteellinen osa yhteiskuntaamme.

Vammaiset henkilöt kuvataan mediassa joko avuttomina, riippuvaisina uhreina tai rohkeina, selviytyjinä ja sankareina. Toiseus on vahvasti läsnä ja jopa huumorin aihe. Yhteistä on, että vammaisuus nähdään normista poikkeavana ja vammainen henkilö kuvaillaan puutteellisena ihmisenä. Vammaisia henkilöitä ei pyydetä puhumaan omista asioistaan, vaan usein heitä edustaa vammaton asiantuntija. Media myös vahvistaa kuvaa siitä, että vammaisuus on jotain pelottavaa.

Eri tutkijat kategorisoivat vammaisten henkilöiden rooleja mediassa hieman eri tavalla, mutta yhteistä rooleissa on lääketieteellinen näkemys vammaisuudesta ja se, että vammainen keho on viallinen ja se pitää parantaa. Mediassa esiintyy myös usein rooli, jota kutsutaan sankarivammaisuudeksi (englanniksi super-crip). Tässä roolissa vammaiset henkilöt ovat poikkeusyksilöitä, jotka tekevät miltei yliluonnollisia asioita voittaessaan vammaisuutensa tuomat haasteet. Arkiset asiat kuten työssä käyminen tai kotoa muuttaminen esitetään yllättävinä.

Mitä tarkoittaa tavanomainen elämä? Ja miksi se on tavoiteltavaa? Vammaisten henkilöiden elämää kuvataan mediassa usein vammattoman näkökulmasta verraten vallitsevaan normiin. Normaaliuden kehyksessä vammattomien ja vammaisten ihmisten vertailu toimii toki monessa jutussa tehokeinona osoittamassa, miten kohtuuton vammaisten henkilöiden tilanne on. Vertaamalla niin sanottuun normaaliin elämään, lukija voi ehkä paremmin ymmärtää, miksi tarvitaan muutosta, pelätään tai ollaan vihaisia. Normaaliuden läsnäolo tekee kuitenkin selväksi, mikä on näiden mediasisältöjen kohderyhmä – vammattomat ihmiset. Nämä vertauskuvat saattavat lisätä vammaisten henkilöiden ulkopuolisuuden tunnetta.

Vastakkainasettelu ei sovi ihmisoikeuskysymyksiä käsittelevään journalismiin

Median perinteiset uutiskriteerit sopivat huonosti aiheisiin, joissa käsitellään ihmisoikeusloukkauksia, esimerkiksi syrjintää. Ihmisoikeuskysymyksissä haetaan vastakkainasettelua, jossa vähemmistöön kuuluva pahimmassa tapauksessa joutuu puolustamaan omaa ihmisyyttään esimerkiksi poliitikkoa vastaan, jolle toisen identiteetti ja elämä on vain mielipidekysymys. Medialle niin tavallinen vastakkainasettelu luo kuvan siitä, että vammaisten ihmisten oikeuksien toteutuminen olisi jollekin toiselle ongelma tai johtaisi siihen, että joltain toiselta jää jotain saamatta. Tämä korostuu esimerkiksi median jutuissa, joissa käsitellään vammaisten henkilöiden koulunkäyntiä tai oikeutta opintoihin.

Vaikka tutkimus ei maalaa ruusuista kuvaa vammaisten ihmisten mediarepresentaatiosta olen huomannut, että mediassa on tapahtumassa positiivinen muutos: Uhrin asema on toki yhä läsnä, mutta mielenkiintoista on, että vammainen henkilö nähdään useammin yhteiskunnan, eikä oman vammaisuutensa uhrina. Vammaisuuden aiheuttamat haasteet mainitaan jutuissa nimenomaan niin, että ne antavat esimerkin siitä, miten yhteiskunta on esteellinen, toimii huonosti tai oikeuksien vastaisesti. Myös ableistisen terminologian käyttö on vähentynyt ja vammaiset henkilöt saavat useammin edustaa itseään. Tämä tosin tuo uusia haasteita, kun vammainen henkilö tai muu vähemmistön edustaja tahtomattaan joutuu edustamaan kokonaista vähemmistöryhmää.

Median rooli ei kuitenkaan ole enää itsestään selvä. Vammaisjärjestöt, vammaiset henkilöt ja heidän läheisensä eivät ole enää riippuvaisia perinteisen median luomasta kuvasta vammaisuudesta, kiitos sosiaalisen median. Sosiaalisen median kanavat ja internet antavat vammaisyhteisölle mahdollisuuden itse rakentaa monipuolista kuvaa itsestään ja parhaassa tapauksessa perinteinen media käyttää tätä tietoa ja ottaa opiksi. Kun median rooli ensisijaisena tiedonvälittäjänä ei tule enää yhteiskunnalta annettuna, ihmiset eivät enää myöskään automaattisesti hyväksy elitististä mediaa, jonka sisällön tekevät ja jonka kohderyhmänä ovat enemmistöön kuuluvat etuoikeutetussa asemassa olevat henkilöt. Median täytyy tulevaisuudessa ottaa yhä paremmin huomioon ne, joiden ääni ei yleensä kuulu, ja ottaa vähemmistöihin kuuluvat ihmiset paremmin mukaan sisällön tuottamiseen.

Miten voit toimittajana kehittää vammaisten henkilöiden mediarepresentaatiota?

Pohdi kenen näkökulmasta juttusi on tehty? Kuka on esimerkiksi kuviteltu lukija? Kuuluuko vammainen ihminen tähän lukijaryhmään?
Haastattele vammaisia ihmisiä muussa roolissa kuin heidän vammaisuutensa takia
Pohdi kenen ääni kuuluu jutuissasi vammaisista ihmisistä? Kuka edustaa vammaisten ihmisten mielipidettä?
Tarkkaile millä sanoilla kuvaat vammaisuutta tai vammaisia ihmisiä? Kuvaillaan vammainen henkilö joko uhrina tai sankarina? Onko vammainen ihminen jutussa itse aktiivinen toimija vai tarkastelun kohde?